Vauvakuume

Taisin olla noin 25-vuotias, kun ensimmäisen kerran tunsin jotain vauvakuumeen kaltaista. Sen jälkeen nuo tunteet ovat tulleet ikäänkuin aaltoillen. Olen  aina ajatellut, että haluaisin ensimmäisen lapsen mahdollisesti kolmenkympin hujakoilla ja vaikka vauvakuumeilinkin toisinaan jo nuorempana, ei tämä muuttunut. Olin tosin tuolloin sinkkukin eli asia ei ollut millään tavalla ajankohtainen. Alettuamme seurustella mieheni kanssa ja etenkin muutettuamme yhteen, asia nousi aina toisinaan esille ja puhuimme siitä paljonkin. Aina päädyimme kuitenkin siihen, että hetki ei ole oikea. Parin vuoden päästä sitten.

Toisaalta minusta on todella hyvä, että emme ole hätäilleet tämän asian kanssa. En ymmärrä ihmisiä, jotka tekevät hätiköiden näitä elämän suurimpia päätöksiä. Vahinkoja tietysti toisinaan sattuu ja niiden mukaan täytyy elää. Mutta että päätetään hankkia lapsi parin kuukauden seurustelun jälkeen. Eihän sitä tuolloin vielä edes tunne toista kunnolla. Jostain kuulin (todennäköisesti jostain naisten hömppälehdestä), että parisuhteessa ns. kuherruskuukausi kestää noin pari vuotta, jonka jälkeen sitä alkaa olemaan täysin itsensä toisen seurassa ja toisaalta tuntemaan toisen kunnolla. Toki tähän varmasti vaikuttaa seurustelun tiiviys ja etenkin se kuinka nopeasti muutetaan yhteen ym. seikat. Mutta täytyy sanoa, että meidän kohdallamme koen tuon pitävän aika hyvin paikkansa. Oltuamme kaksi vuotta yhdessa ja asuttuamme vuoden yhdessä koin, että elämme arkea ja tunnemme toisemme. Molemmat olemme omilla tavoillamme todella ärsyttäviä ja samalla molemmat olemme valmiita sietämään niitä toisen ärsyttäviä piirteitä.

Luulen, että juuri noihin aikoihin myös vauvakuumeeni alkoi toden teolla voimistua. Alkoi tuntua siltä, että tämän ihmisen kanssa haluaisin saada lapsen. Tämän ihmisen kanssa uskaltaisin sen tehdä. Uskon, että pystyisimme siihen. Ja toisaalta uskon myös, että jos jostain syystä eroaisimme joskus, pystyisimme silti kasvattamaan lapset yhdessä. Tiedän jo hänen olevan hyvä isä, olenhan saanut hänen vanhemmuuttaan seurata viimeiset kaksi ja puoli vuotta. Nyt siis viimeiset 6-12 kuukautta olen vellonut vauvahaaveissani. Tuntuu, että raskaana olevia naisia tai äitejä pienten vauvojen kanssa on kaikkialla. Huomaan kadehtien katsovani heitä. Olen tuntenut kateutta jopa niitä tuttuja kohtaan, joiden tiedän yrittävän tulla raskaaksi. Ajattelen, että voikun olisin itsekin tuossa pisteessä. Katselen vauvojen ja lasten vaatteita. Lueskelen blogeja ja juttuja liittyen raskauteen, äitiyteen ja lapsiin. Mietin mitä kaikkia hankintoja vauvaa varten täytyisi tehdä. Pohdin ja keskustelen miehen kanssa siitä miten haluaisin lapsia kasvattaa. Mitä kaikkea haluaisin lapsen kanssa tehdä. Mitä kirjoja haluaisin pienelle lukea jne.

Miehen tyttöjen kanssa teemme tietysti paljon juttuja yhdessä: luemme, leivomme, käymme ulkona ja puistoissa, teemme ruokaa, askartelemme, katsomme telkkariakin. He ovat kuitenkin jo koulussa eli eivät enää kovin pieniä. Minä en ole heidän vauva- ja taaperoaikaansa kokenut lainkaan. Mieskin totesi, että hänellä alkaa olla vauvakuume, kun tytöt ovat kasvaneet jo liian suuriksi. Myös tytöt ovat ilmoittaneet haluavansa pikkusiskon tai -veljen. Koko perhe taitaisi olla siihen valmis, vaikka usein tuntuu, että hetki ei ole oikea. Sitten kun…

Reilu viikko sitten vain päätimme, että olemme siinä pisteessä. Että oikeaa hetkeä ei välttämättä koskaan tule, joten olkoon juuri nyt se hetki. Kuka tietää pystynkö edes saamaan lapsia. Mitä pidempään odotamme, sitä hankalampaa se todennäköisesti on. Nyt eletään siis jänniä aikoja. Pillerit ovat jäänet pois ja vauva saa tulla. Jos sitten ei ala kuulua, niin täytyy alkaa oikein yrittämään. Jotenkin kuitenkin toivoisin, ettei siihen tarvitsisi ryhtyä, vaan että kaikki menisi omalla painollaan. Pelkään, että yrittäminen vie hohdon hommasta ja pahimmillaan luo stressiä, jonka takia vauvaa ei ainakaan kuulu. Nyt mennään siis ”tulee, kun on tullakseen”-asenteella. Saa nähdä kuinka kauan.

Tämän uuden jännittävän vaiheen myötä vauvakuumeeni kuplii vahvempana kuin koskaan. Kuinka ihana olisikaan ostaa pieniä vauvanvaatteita. Luen entistä enemmän blogeja ja muuta aiheesta. Tuntuu, että lähipiirissäkin tämä on kovasti tapetilla – taitaa johtua tästä iästä. Useampi tuttu on hiljattain saanut lapsen tai on raskaana, vielä useampi yrittää raskautua, muutamat pohtivat missä vika, kun vauvaa ei kuulu. Minä siihen jonon jatkoksi. Miehelle en viitsi ihan tauotta näistä fiiliksistäni puhua, muutenkin hänellä tekee välillä tiukkaa pysyä mukana höpöttelyissäni. Vanhin ystäväni on yleensä se henkilö, jolle puhun kaiken. Varmasti tulen tästäkin avautumaan, mutta hänen tilanteensa on kovin erilainen. He ovat juuri alkamassa selvittää, onko jossain vikaa, kun vauvaa ei yrittämisestä huolimatta ole kuulunut. Tuntuu, että kaiken sen huolen päälle en viitsi tavalliseen tapaan vouhottaa omasta innostani. Hänen kohdallaan tämä innostus on vaihtunut huoleen. Sitä huolehtii toisen puolesta ja toivoo vain, että kaikki on kunnossa – eikä viitsi tätä kipeätä asiaa pitää tapetilla kaiken aikaa. Toivon siis parasta meille molemmille ja puran tuntojani tänne.