Ensimmäisen viikon hajanaisia ajatuksia

Lauantaina 5.3.2016 klo. 21.41 minusta tuli äiti. Bébén syntymästä, sairaalassa olosta jne. kerron erikseen kunhan saan ajatuksiani hieman kasattua. Nyt ajattelin lähinnä purkaa päällimmäisiä tuntoja, fiiliksiä ensimmäiseltä viikolta. Tuntuipa muuten hassulta rastittaa kirjoittavani vanhemmuudesta ja vauvoista raskauden ja synnytyksen sijaan. Jo raskaana ollessa tunsin olevani äiti, mutta bébén syntymän myötä minusta tuli sitä myös muulle maailmalle. Koko loppuikäni olen äiti. Ajatus tuntuu vielä hassulta.

Pari iltaa sitten, tullessani suihkusta, katselin ja tunnustelin mahaani. Mies totesi, että sehän on kotiutumisen jälkeen, muutamassa päivässä, pienentynyt valtavasti. Minä mietin, että onpa hassua ja yllättävän haikeaa, etten enää tunne pienen liikkeitä ja potkuja sisälläni. En ymmärrä, että tämä vauva on se sama tyyppi, jonka vielä hetki sitten tunsin sisälläni. Tuntuu, että pää on vielä todella sekaisin väsymyksestä, hormoneista ym. En ole oikein käsittänyt tätä kaikkea. Vauva on uskomattoman ihana! En voi sanoin kuvailla, miltä tämä tuntuu. Päivittelemme miehen kanssa päivittäin kuinka suloinen hän on. Totesimme tänä aamuna (eli puolen päivän aikaan), että vauvojen täytyy olla niin sööttejä siitä syystä, että vanhemmat unohtavat valvotun yön ja huudon sekä unen puutteen, kun ihastelevat pikkuista.

Syntymästään lähtien pieni on valvonut yöt syöden tai lisää ruokaa vaatien, välillä vaipanvaihtoa kaivaten. Päivisin hän taas nukkuisi lähes koko ajan. Muutamana ensimmäisenä päivänä koitin itkua vääntäen saada pientä herätettyä syömään. Viimeiset kaksi päivää hän on ollut päivällä hereillä jo hieman pidemmät pätkät, joten josko se vielä tästä. Lähes unetta ollaan menty, koska olen todella huono nukkumaan päivällä. Taitaa olla pakko opetella. Luojan kiitos hormoneista! Miehellä on tehnyt tiukempaa huonojen unien kanssa. Välillä kun vauva nukkuu, juutun tuijottelemaan häntä enkä malta nukkua. Vaikka olin ajatellut valmistautuneeni tähän henkisesti, täytyy todeta että se ei (ainakaan minun kohdallani) taida täysin olla mahdollista. Tällä hetkellä en voi syödä tai juoda silloin kun haluan – ellei sitten mies tuo minulle ruokaa ja juomaa. Mutta esim. aamukahvia joudun välillä odottelemaan tunteja, koska en uskalla juoda kuumaa kahvia vauvan ollessa rinnalla. Myös esim. vessareissuja pyrin tekemään sopivissa väleissä enkä silloin kun on hätä.

Vauvalta lähti napatynkä muutama päivä sitten. Mies piteli vauvaa sohvalla ja totesi yhtäkkiä, että se taisi tipahtaa. Minä sitten sen keräämään, jonka jälkeen mietin hölmistyneenä, että mitä sille kuuluu tehdä.

Olen myös jo jättänyt lapseni ensimmäisen kerran isänsä kanssa kotiin. Kävimme ystäväni kanssa noutamassa vihdoin tori.fi:stä löytämäni Muuramen hoitotason lipastomme päälle. Syötin pienen ennen lähtöämme ja reissuun meni vajaa tunti. Miehellä oli korvikkeet valmiina. Kaikki meni tietenkin hyvin. Mies on aivan liikuttavan ihana poikansa kanssa. Ainut mutta tässä vaiheessa on lapsen ruokkiminen. Muuten en näe mitään ongelmaa jättää bébéä isänsä kanssa kotiin. Tulen varmasti olemaan todella kiinni lapsessa, mielelläni ja vapaaehtoisesti, mutta en silti halua olla yksi niistä hysteerisistä äideistä (sori!), jotka eivät voi olla erossa lapsestaan edes hetkeä ja jotka kokevat, että isät olisivat jotenkin vähemmän päteviä vanhempia, hoivaajia tai kasvattajia. Olin siis tyytyväinen itseeni.

Tämä taitaa olla historian sekavin ja pisin postaus täynnä irrallisia asioita listattuna epämääräisessä järjestyksessä. Pahoittelut siitä! Ehkä jo seuraavalla kerralla kykenen hieman jäsennellympään tekstiin ja selkeämpään ajatuksenjuoksuun. Ehkä.