Miten minusta tuli äitipuoli?

Olen aina ajatellut haluavani lapsia. Olen miettinyt millainen äiti olisin, mitä lasten kanssa tekisin, millaisia kasvatusperiaatteita minulla olisi, miten niistä tinkisin. Jo joitakin vuosia on ollut sellainen olo, että olisin valmis äiti (todennäköisesti, jos lapsi tulee, tämä tunne katoaa). On tuntunut, että olen äiti, jolla ei vielä ole lasta. Kun olimme mieheni kanssa seurustelleen jonkin aikaa, tapasin hänen lapsensa. Ensin pikaisesti, sitten aina silloin tällöin esim. leikkipuistossa. Tytöt olivat ehkä alkuun hieman varovaisia, mutta aika nopeasti totuimme toisiimme.

Nykyään perhe-elämämme on, heidän meillä ollessaan, aika tavallista lapsiperheen arkea. Tosin se kestää aina vain pieniä pätkiä. Aika loppuu aina kesken. Koskaan ei ehditä tekemään kaikkea mitä haluttaisi. Yhteisiä suunnitelmia on paljon ja aina joudutaan valitsemaan mitä niistä ehditään toteuttamaan. Aina on kurjaa, kun heidän täytyy lähteä. Tämä on kurjaa meidän mielestämme, mutta lapset valittavat myös. Tuntuu ikävältä sanoa, että teidän täytyy lähteä. Toisinaan muutamme aikatauluja lennosta ja he voivat jäädä ylimääräiseksi päiväksi, mutta useinkaan tämä ei syystä tai toisesta onnistu. Lasten puolesta välillä särkee sydäntä, samoin miehen puolesta – kun ikävöivät toisiaan.

Kirjoitin aiemmin, että elämme tavallista lapsiperheen arkea tyttöjen meillä ollessa. On kuitenkin tärkeä huomioida se, että he tosiaan ovat meillä suurin piirtein pari päivää viikossa. Loput päivät siis elämme lapsettoman parin arkea. Kärjistäen. Tavallisen lapsiperheen arkeen verrattuna, saamme kuitenkin ”lepoa” ruhtinaallisesti. Lepoa siinä mielessä, että voi tehdä ja olla juuri niinkuin tykkää. Voi laittaa ihan mitä ruokaa haluaa. Katsoa telkkarista juuri mitä haluaa. Mitään ei ole pakko tehdä ja on vapaa tekemään kaikkea. Jos joskus saamme yhteisen lapsen, muuttuu arkemme radikaalisti. Tähän on syytä valmistautua. On liian helppo miettiä, että eihän tämä vanhemmuus nyt niin vaikeaa ole, kun kotona on pari kouluikäistä pari päivää viikossa. Tiedostan tämän, mutta sen pystyykö siihen oikeasti valmistautumaan, on sitten eri asia.

Tällä hetkellä olen äitipuoli. Tosin emme ole sitä sanaa vielä ainakaan käyttäneet. Tytöt puhuttelevat minua nimeltä. En itseasiassa tiedä miten he esimerkiksi ystävilleen minua kuvailevat. Olenko isän tyttöystävä/puoliso vai äitipuoli vai mikä. Olisi mielenkiintoista kuulla. Äitipuoli on mielestäni hieman negatiivissävytteinen sanana. En oikeastaan tiedä miksi. Johtuuko se Tuhkimon ilkeästä äitipuolesta? Vai siitä puolikkaasta, kun kuitenkin ollaan perhettä – kokonaan? Emme kuitenkaan ole keksineet parempaakaan vastinetta tuolle eli jos joku nimitys tulee käyttöön joskus, lienee se äitipuoli. Täytyy vielä miettiä.

Äitipuolen rooli ei ole se kaikista helpoin. Kun tutustut lapsiin, haluat heidän pitävän sinusta. Jos lapset eivät tulisi toimeen kanssani, en tiedä mitä tekisimme. Eihän siitä tulisi mitään. Tulen yleensä hyvin toimeen lasten kanssa eli se ei sinänsä huolestuttanut. Tytöt olivat vielä ihan pieniä, kun heidän vanhempansa erosivat, eivätkä edes muista aikaa, jolloin he ovat kaikki eläneet yhdessä perheenä. Sinänsä surullista, mutta eivätpä toisaalta muista riitoja ja pahaa mieltäkään. Ja ehkä heidän tästä syystä on helpompi suhtautua vanhempien uusiin puolisoihin. Toisinaan ovat sanoneet toivovansa, että kaikki voisivat asua yhdessä. Tämä kuitenkin juontaa lähinnä siitä, että kahden kodin väliä reissaaminen on ikävää ja toista vanhempaa aina ikävöi. Toiveita vanhempiensa yhdessä olemisesta heillä sen sijaan ei tunnut olevan. Heidän äitinsä on myös löytänyt uuden puolison jo ennen heidän isäänsä, joten minun tilanteeni oli siitäkin syystä verrattain helppo. Isänsä ei myöskään ole ennen minua esitellyt heille ketään naisia.

Äitipuoleuden hankaluus mielestäni tulee esiin siinä vaiheessa, kun ollaan tutustuttu hieman paremmin. Haluat lasten pitävän sinusta, jotta ylimääräisiä hankaluuksia ei tule vastaan. Toisaalta, kun ollaan tutustuttu paremmin, pitää myös äitipuolen pystyä pitämään kuria vallattomille lapsille, jotta elämästä tulee yhtään mitään. Tämä vaatii aikamoista tasapainoilua. Sitä pitää olla sekä good cop että bad cop. Ensimmäisiä kertoja tyttöjä tiukemmin ojennettuani olin kovin pahoilla mielin ja jännitin, että millähän fiiliksillä he seuraavan kerran tulevat meille. Jos he eivät enää pidäkään minusta. Ja mitä he mahtavat äidilleenkin sanoa. Kamalaa! No seuraavilla kerroilla tytöt olivat onnellisesti unohtaneet erimielisyydet ja tulivat innoissaan halaamaan minua. Tämä taisi olla ensimmäisiä kertoja, kun minusta tuntui siltä, että todella olemme perhe.

Olen ystävilleni päivitellyt sitä, miten paljon voikaan ihmisen elämä muuttua parissa vuodessa, ihan huomaamatta ja ikään kuin vahingossa. Bailaavasta sinkusta pullantuoksuiseksi äitipuoleksi. Ihan tervetullut muutos tosin. Välillä on toki haastavaa, mutta päivääkään en ole katunut. Usein huomaan miettiväni, että mitä kivaa sitä ensi kerralla keksittäisiin, mitä ruokaa laitettaisiin tai mihin puistoon lähdettäisiin. Tytöt viettävät meillä kuitenkin sen verran vähän aikaa, että kun vaan mahdollista, vietämme ns. ”laatuaikaa”, koitamme tehdä jotain yhdessä, pelailla tai muuta. Arkiset askareet saavat odottaa siihen, että olemme miehen kanssa kaksin.

On ollut ihana huomata, miten sitä voi toteuttaa äitiyttään näiden lasten kanssa. Olen mielestäni asettunut äitipuolen rooliin melko sulavasti. Huomaan, että koko ajan tulemme läheisemmiksi ja toisillemme tärkeämmäksi. Tytöt kaipaavat minua ja protestoivat,  jos en ole paikalla heidän meille tullessaan. Samoin huomaan kaipaavani myös heitä, jos mies on esimerkiksi reissussa  ja he eivät hetkeen tulekaan.

Nyt kun miehen kanssa suunnittelemme yhteistä lasta, mietin entistä enemmän rooliani äitinä/äitipuolena ja sitä miten nuo kaksi sulautuvat yhteen, jos vauva tulisi. Miten sitä osaa jakaa ja osoittaa rakkauttaan tasapuolisesti kaikille lapsille. Toisaalta tytöt ovat jo melko vanhoja, joten samanlaista hoivaa he eivät tarvitse. He toivovat myös kovasti pientä veljeä tai siskoa ja olisivat varmasti innoissaan apuna vauvan hoitamisessa ja sitä myöten lähellä ja osallisena kaiken aikaa.

Toivotaan, että perheemme saisi pian täydennystä ja tytöistä tulisi kummastakin isosiskoja ja minusta vihdoin Maman.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *