Muistoja
Onko oikeaa tai väärää tapaa surra ja muistella läheistä?
Mummini nukkui pois kesällä. Edellisen läheisen olen menettänyt ollessani ala-asteella. En ole aikuisiällä joutunut käsittelemään tällaista menetystä. Vauvakuumeton-blogin TaruA:n kirjoitus sai minut miettimään tapaani surra ja muistella mummia. Olen muistellut, surrut, itkenyt – melko maltillisesti. Kyseessä oli vanha ja sairas ihminen, joten hänen poismenoonsa oli osannut jollain tavalla varautua, niin paljon kuin siihen nyt pystyy valmistautumaan. Oma raskaus ja sitä myötä elämän kiertokulku on tuonut lohtua.
Hiljattain jouduin mielestäni ikävään ja vaivaannuttavaan tilaisuuteen, jossa kävimme läpi isoäitini jäämistöä. Tavaraa oli vuosikymmenien ajalta eli paljon. Sieltä kukin sitten valitsi itselleen muistoja. Olen kuullut kauhutarinoita riitelevistä perikunnista ja jännitin miten meillä sujuu. Kaikki meni kyllä hyvin, mutta tunsin oloni todella vaivautuneeksi.
Ilahduin siitä, että hyvin suuri osa tavaroista ja etenkin huonekaluista jäi perheeseen. Ajatus siitä, että kaikki olisi mennyt vieraille suretti minua. Nyt meillä on kaikilla jäljelle jääneillä perheenjäsenillä osa mummolaa kotonamme. Ja esineet ja muistot niiden mukana säilyvät taas seuraavalle polvelle. Minun vielä syntymätön lapseni ei koskaan pääse tapaamaan toisia isovanhempiani, mutta nyt meillä on kotona muistoesineitä, joiden tarinoita voin kertoilla lapsilleni ja toivottavasti jopa lapsenlapsilleni. Voin ommella pienelle lakanoita mummin vanhoista lakanoista, käyttää samoja astioita, joita itse olen saanut käyttää mummolassa – mummi näkyy nyt kotini sisutuksessa. Muutamat kalusteet ja kodin tekstiilit ovat sulassa sovussa Ikeoiden ja muualta vuosien varrella haalimieni kalusteiden kanssa. Kaikista eniten minua kuitenkin ilahduttaa ne muutamat vanhat lastenkirjat ja lelut, jotka saan antaa lapselleni käyttöön ja kertoa kenelle ne ovat kuuluneet ja miten itse olen lapsena niillä leikkinyt.
En usko, että on oikeaa tai väärää tapaa surra. Mielestäni muistojen vaaliminen, missä muodossa ne sitten ovatkaan, on paras mahdollinen tapa kunnioittaa läheistä. Elämän on kuitenkin jatkuttava ja näin poismenneet läheiset ovat aina läsnä elämässämme.