”Tänään mä vaan siivoilen, järkkäilen ja lepäilen kotona…”

Sanoin minä miehelle, kun hän aamulla oli lähdössä. Aamupäivän otinkin rauhassa, sitten vaihdoin lakanat, laittelin pyykkejä, aloin käydä läpi saunassa olevia tavaroita (se on muuttunut tilapäiseksi varastoksi), siirryin käymään läpi vaatekaappiani. Tässä vaiheessa tuli viesti ystävältä, joka kotiutui pari päivää sitten kuukauden Aasian reissulta. Hän kysyi mentäisikö syömään. Eihän siihen voinut ei sanoa. Jätin projektini kesken ja kipaisin suihkuun. Kotoa lähtiessäni soitin miehelle ja varoitin häntä, että siellä odottaa kaaos.

Tapasin ystävän keskustassa ja päädyimme meksikolaiseen. Taustalla soi hyvä musiikki ja henkilökunta taisi olla oikeasti meksikolaista ja puhui englantia. Minusta on kiva, että täällä menestyvät vihdoin myös ravintolat, joissa henkilökunta ei välttämättä ole suomalaista tai puhu suomea.

Kateellisena katselin kaverin viinilasia, mutta oma virgin mojitoni oli kyllä herkullinen myös. Tilasimme kaksia eri tacoja kunnon maissikuorilla je herkullista oli. Jälkkäriksi jaoimme vielä annoksen churroja. Oli hyvää. Tuonne tulee varmasti palattua.

Kiva ilta siis, mutta mahtuu eiliseen jotain kurjaakin. Muistuttelin tyytyväisenä miestä tärkeästä menosta, joka hänellä on maanantaina. Mies oli kovin huolestuneen oloinen ja sanoi, että ”ai oliko se tosiaan tänä maanantaina?” Ihmettelin reaktiota hieman ja sanoin, että ”on joo, tarkistin papereista”. Tämän jälkeen mies totesi, että joudun varmaan menemään yksin sitten sairaalaan. Olin unohtanut ultra-ajan onnellisesti eli pää tosiaan reistaa. Kurjan tilanteesta tekee se, että kumpaakaan ei ole mahdollista siirtää ja ne ovat samaan aikaan. Joudun siis ihan oikeasti menemään yksin ultraan. Kurjaa miehelle ettei hän pääse mukaan ja minun hermojeni kannalta olisi ollut parempi, että mies olisi ollut henkisenä tukena.