Opiskelijaelämä. Myyttinen käsite täynnä arkipäiväisiä krapuloita ja kello kahdeksan luentoja silmät punoittaen. Haalareissa rymyämistä ja verkostoitumista eli armotonta juhlimista ja kissanristiäisissä juoksemista. Vaihtoehtoisesti köyhyyttä ja kurjuutta: nuudeleita ja tonnikalapurkkeja sekä makaronia ja ketsuppia. Kumpikaan vaihtoehto ei kuulosta tutulta. 

Olen siinä määrin onnellisessa asemassa, että minulla on sekä parisuhde, mikä laskee asumiskuluja että osa-aikainen työpaikka, joka takaa kohtuullisen toimeentulon opintotuen lisänä. Viikonloppuni kulutan pitkälti töissä – omasta valinnastani. Tultuani kotiin sunnuntaiaamuna seitsemän jälkeen – en suinkaan baarista vaan töistä – alkaa valmistautuminen seuraavaa arjen opiskelurupeamaa ja seuraavan viikonlopun työ-öitä varten. Viikot ovatkin toisinaan yhtä oravanpyörää, vaikka opiskelualani ei vaadi paljon pakollisia läsnäoloja. Vapaapäivät ovat harvassa: välillä ainoa mahdollisuus vapaaseen on luennolta luistaminen väsymyksen ja laiskotuksen vuoksi – huonolla omatunnolla höystettynä. Opiskelupäivän ilta kuluu ruoanlaittoon ja kotitöihin, kotiesseisiin ja muihin harjoituksiin, tentteihin lukemiseen ja lemmikkien huomioimiseen. Viikonloppuvapaitakaan ei näy turhan usein, mutta en suinkaan valita työmäärästä. Voin tehdä viikonloppuvuorot pitkälti aina halutessani ja kyetessäni, ja lisätuntejakin tarjotaan välillä päiväsaikaan. Kuitenkaan työpaikkani ei liity millään tavalla opintoihini. Koen, ettei opiskeluaikana tehdyillä ns. hanttihommilla ei ole loppujen lopuksi valmistumisen jälkeen merkitystä. Oman alan töihin olisi pitänyt päästä kiinni jotenkin ihmeen kaupalla jo opiskeluaikana. Esimerkkinä omasta tilanteestani voin kertoa, että siivoan neljättä vuotta, mutta työkokemukseni siltä saralta ei auta hakiessani opintojani vastaavia töitä ja harjoittelupaikkoja.

Tulevaisuutta leimaa epävarmuus. Itse olen humanistisen alan opiskelija, ja kulttuurintutkimus on tieteenalana todella epävarma työllistäjä. Muutin suunnitelmiani äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi hakeutumisesta (luokallinen teini-ikäisiä on kauhistuttava ajatus, minusta ei vain ole siihen), joten sivuainevalintakeplottelu on oikeastaan ainut mahdollisuus löytää paikkansa ja osaamisalansa työelämässä. Asuinkaupunkiani vain leimaa valtaisa (nuoriso)työttömyys, ja lopuista työpaikoista taistelevat suunnilleen kaikki joten kuten hakukelpoiset henkilöt. Huhu ja käytännön pettymykset myös kertovat karua tarinaa: suhteet saattavat merkitä enemmän kuin osaaminen ja koulutus. Olenkin miettinyt, miten näitä suhteita hankitaan. Taustani on puhtaan työväenluokkainen, kissanristiäisissä ei ehdi juosta ja jopa ilmaisista harjoittelupaikoista kilpaillaan verenmaku suussa. Moni saa alaansa hipovia kesätöitä lapsuuden kotipaikkakunnaltaan ja/tai vanhempien, tuttavien sekä sukulaisten työpaikkojen sekä kontaktien kautta. Kaikki eivät ole näin onnekkaita.

Opintolaina lasketaan opiskelijan tuloksi, mutta nykyisessä taloustilanteessa moni ei uskalla nostaa lainaa. Jos edessä siintää tulevaisuus villasukissa hipsuttelevana työttömänä humanistina ja niin työ- kuin harjoitteluhakemuksiin vastataan useimmiten hiljaisuudella tai jopa kohteliaalla kiitos eillä, on vaikea olla lannistumatta ja pettymättä itseensä. Moni keskeyttääkin opinnot tai vaihtaa eri koulutusalaan ollessaan opinnoissaan samassa vaiheessa kuin minä juuri nyt. Opiskelen kolmatta vuotta yliopistossa, ja valmistun tänä keväänä kandiksi. Saman vuosikurssin opiskelijoista on kuitenkin osa jo vaihtanut tai suunnittelee vaihtavansa opinahjoa lähitulevaisuudessa. Onko todella niin, että terveydenhoitoala on ainoa työllistävä sektori tällä hetkellä? Onko humanistilla toivoa?

Jotta kirjoitus ei menisi täysin valittamiseksi, kerron ensinnäkin kokevani tilanteeni ihan hyväksi. Minulla on työpaikka, ja siivoaminen on ihan mukavaa hommaa. Minulla on parisuhde, ja vaikka olemme kumpikin kulttuuri- ja taidealan opiskelijoita, pärjäämme ja voimme hyvin. Meillä on varaa pitää kahta koiraa ja käydä silloin tällöin konsertissa, teatterissa tai ulkona syömässä. Syömme kasvisruokaa sesonkien mukaan ja mahdollisimman paljon itse tehden. Ruokailutottumuksemme ovat siis sekä edullisia että terveellisiä. Autoa ei taloudessamme ole, enkä ole ajanut vieläkään itselleni korttia. Pyöräily on kannattavampaa kuin epävarman joukkoliikenteen käyttö. Kuluttamatta kohtuuttomasti elämä opintotuen ja osa-aikatyön kanssa on ihan elämisen arvoista. Ajoittain rankkaa, mutta opiskelijan ei auta kuin toivoa opiskelijaelämän olevan väliaikainen vaihe, jonka jälkeen ovet avautuvat ja niukkuus vähenee. 

Vai kuinka?

Kuvituksena lokakuisen mökkireissun tunnelmia.