Lastenhoitajan työssä päiväkodissa olen tottunut käyttämään kuvakortteja, mutta nyt otimme tämän metodin käyttöön myös kotona. Ammattikäytössä kuvakortit toimivat apuna hyvin monentyyppisillä asiakkailla. Lapsilla ne voivat olla tukena esimerkiksi siirtymätilanteissa, tai havainnollistamassa päivän rakennettta, esim. tullaan päiväkotiin, syödään aamupala, leikitään jne. ADHD- lasta ne voivat muistuttaa siitä, mitä kulloinkin ollaan tekemässä ja mihin keskittyminen tulisi suunnata. Itse olen näitä käyttänyt paljon myös maahanmuuttajataustaisten lasten kanssa, joiden kanssa ei ole yhteistä kieltä. Myös esim. kuulovammaisten kanssa kuvakorteilla on erityinen tehtävänsä kommunikoinnin tukena.

Lisäksi kortteja voi tietysti käyttää oppimisen tukena ilman, että oppimisessa tarvitsee olla sen kummempia haasteita. Esimerkiksi käsienpesu -kuvan voi hyvin kiinnittää oman kodin wc:ssä hanan viereen muistuttamaan vessatoimintoja opettelevaa lasta käsienpesusta.

Omalla lapsellani ei varsinaista diagnoosia paperilla ole kuin dysleksiasta, eli lukihäiriöstä. Kuitenkin itse huomaan hänessä tiettyjä ”erityispiirteitä”, jotka ehkäpä jollain tavalla kulkevat käsikädessä tämän asian kanssa. Keskittyminen herpaantuu todella herkästi, oman toiminnanohjauksessa ja aistisäätelyssä on hankaluuksia, samoin kellon –ja ajan hahmottamisessa. Tiedän, että nämä erilaiset diagnoosit ja termit, kuten esimerkiksi ADHD –tai vaikka aistiyliherkkyys, saavat jotkut herkästi näkemään punaista. Itse henkilökohtaisesti ajattelen näitä kuitenkin sitä kautta, että ne ovat ominaisuuksia, eivät ”leimoja” tai sairauksia sinänsä. Diagnoosin, tai nimen antaminen jollekin hankaluutta aiheuttavalle asialle helpottaa usein kuitenkin ennenkaikkea lasta (tai yhtälailla aikuista) itseään, auttavat avun saamisessa ja yhtälailla helpottavat myös aikuista/työntekijää kohtaamaan lasta/asiakasta, jolla jokin tällainen erityisominaisuus on. Lisäksi on mielestäni tärkeää, etteivät puurot ja vellit mene tässäkään asiassa keskenään sekaisin. Jos nimittäin yhtään enempää on lasten (tai vaikka nyt kehitysvammaistenkin) kanssa tekemisissä, oppii kyllä erottamaan mikä esimerkiksi ruokailun suhteen on ns. ”nirsoilua” ja mikä taas menee aistiyliherkkyyden alle. Pikainen esimerkki: omassa lapsuudessani, ennenkuin sitten 12- vuotiaana aloin kasvissyöjäksi, ei perheessämme juuri puhtaasti terveyssyistä syöty kuin vaaleaa lihaa, useimmiten kanaa. Pidin kyllä äitini laittamista ruuista, mutta välillä tympi syödä sitä ainaista kanaa, kun olisin mieluumin popsinut välillä vaikkapa lihapullia. Tämä ilmeni kiukutteluna ja ”nirsoiluna”. Aistiyliherkkä sitä vastoin reagoi voimakkaasti esimerkiksi tiettyihin hajuihin, tai koostumuksiin, jolloin pelkkä sellaisen ruuan näkeminen, jonka prosessointi tuottaa hankaluuksia, saattaa aiheuttaa spontaanin oksennusreaktion. Eli puhutaan tyystin eri asioista.

Palataan kuitenkin siihen, miksi koin tarpeelliseksi hyödyntää kuvakortteja nyt myös kotona. Etenkin aamut ovat meillä monesti kovin tahmeita. Lasta saa hoputtaa ja muistuttaa moneen kertaan siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tapahtua. Ei sillä, etteikö hän periaatteessa tätä tietäisi, mutta kaikki tekeminen tapahtuu kuin hidastetussa filmissä. Ei ole myöskään mitään mieltä hokea, että ”nyt on enää vain viis minuuttia aikaa syödä!” jos sitä viittä minuuttia ei kykene hahmottamaan, taikka sitä ei osaa kellosta katsoa. Nyt kun perheeseen on tulossa vauva, en usko, että meillä kummallakaan puolison kanssa on riittävästi aikaa saati jaksamista olla muistuttamassa ja hoputtamassa isompaa. Lisäksi halusin päästä eroon siitä heti aamulla alkavasta negatiivisesta fiiliksestä, minkä tällainen väistämättä aiheuttaa ihan jokaiselle.

Ammattikäytössä on tietysti aika tarkatkin sääntönsä, tai ohjeensa sille, millaisia kuvia ja miten montaa on relevanttia käyttää kulloisestakin tilanteesta riippuen. (vaikuttavia tekijöitä ovat esim. asiakkaan ikä, diagnoosi jne). Tähän tilanteeseen oli kuitenkin oleellisinta löytää nyt vain jokin havainnollistava kuva kuhunkin tekemiseen liittyen sekä kellonajat kertomaan, miten paljon aikaa kulloiseenkin tekemiseen on käytettäväksi. Tarkoitus siis samalla harjaannuttaa tuota ajan lukemista ja tunnetta siitä, miten pitkä se viisi minuuttinen tai varttitunti on. Papunet https://papunet.net/ on mitä mahtavin materiaalipankki ja avoin kaikille, ei siis mikään suljettu sivusto ainoastaan ammattikäyttöön. Sivuilta löytyy mm. ”Kuvapankki”, mistä kuvia voi hakea haluamallaan hakusanalla (tai selata kuvia tiettyjen pääkategorioiden alta). Koska esteettisellä toteutuksella ei tässä kohtaa ollut niin suurta virkaa, syötin tarvitsemani toiminnot tuonne kuvapankin hakukenttään, iskin sopivat kuvat wordiin ja pyysin puolisoa sekä tulostamaan, että laminoimaan töissä.

Otin kuvien lisäksi vielä munakellon käyttöön, mihin on erikseen merkattu aika esim. hampaiden pesulle, pukemiselle ja syömiselle. Vähän ikävähän se munakellon raksutus ja pärinä on, mutta tuohon on kuitenkin lapsen itsekin helppo vääntää tarvittava aika ja syy, miksi se meillä on vielä kuvien lisäksi käytössä on, että lapsi unohtuu helposti pupeltamaan yhtä leipäpalaa vaikka puoleksi tunniksi, jos ei häntä ole syömisestä tasaiseen tahtiin muistuttamassa. Munakellosta on kuitenkin itsekin helppo seurata, miten paljon aikaa on vielä käytettäväksi. Niin sanottuja ”aamukuvia” meillä on hieman enemmän ja ne toimivat joko sillä periaatteella, että lapsi käy itse kunkin toiminnon jälkeen tarkastamassa mitä seuraavaksi, tai tarvittaessa ottaa kuvan mukaan kulloiseenkin tekemiseen ja kun se on suoritettu, palauttaa kuvan paikoilleen ja ottaa seuraavan. Iltatoiminnoissa meille riittää suppeampi lista, joka toimii enemmänkin ”muistinvirkistyksenä.”

Onko kuvakorttien käyttö muille tuttua esimerkiksi ammatin puolesta tai koetko, että kuvista voisi olla hyötyä myös teidän perheen arjessa?

Postauksessa käytetyt kuvat: https://papunet.net/

Viikko sitten maanantaina olin sairaalassa kontrollikäynnillä, joka korvasi neuvolassa tehtävän synnytystapa-arvion. Sairaalassa siksi, koska olin aiemmin ollut kivun vuoksi osastolla yön yli tarkkailussa, ja lisäksi yleensä sikiöiden kasvua tulisi IBD:tä sairastavien raskauksissa tarkkailla hieman tiuhempaan. Tätä edeltävällä neuvolla käynnillä olin puhunut siitä, miten lähestyvä synnytys on merkittävästi eskaloinut pelkojani liittyen siihen, ettei odotus voisi päättyä onnellisesti. Tämän perusteella terveydenhoitaja teki lähetteen synnytyspelkopolille. Ruuhkaisuuden, ja lasketunajan ollessa jo kovin lähellä, en ehtinyt enää saada tuonne polille varsinaista aikaa, mutta sovimme lääkärin kanssa jo aiemmin varatun kontrolliajan yhteyteen aikaa myös keskustelulle.

Olin henkisesti varautunut, että koska pelkoni eivät koske niinkään varsinaista synnyttämistä – korjatkaa jos olen väärässä, mutta käsittääkseni synnytyspelkopolille hakeudutaan yleensä silloin, jos varsinaiseen synnytykseen liittyy ahdistavia tunteita tai esim. aiempi synnytys on ollut jollain tapaa traumaattinen. Tämän perusteella valikoituva hoitomuoto kai tavallisimmin on elektiivinen sektio, eli suunniteltu keisarinleikkaus. Oma pelkoni koskee enemmänkin sitä, että vielä ennen synnytystä käy jotain ikävää ja toisaalta ensisijainen toiveeni on kuitenkin voida synnyttää alateitse. Lisäksi, vaikka usein mediassakin hehkutetaan suomalaisen, julkisen terveydenhuollon toimivuutta ja edukkuutta, olen kyllä omakohtaisesti saanut kokea myös systeemin nurjat puolet. HUOM. Jos haluat välttyä negatiiviselta rutinalta, voit hypätä seuraavan ranttauksen yli. Haluan kuitenkin hieman avata, miksi en niin luottavaisin mielin uskonut apua saavani.

Muun muassa ennen kuin lopulta pääsin tähystykseen ja sain IBD-diagnoosini, olin juossut kolmisen vuotta lääkäriltä toiselle, niin työterveyden -kuin oman terveysaseman puolella.  Ainoat kokeet, mitä oli tehty, olivat labroissa katsotut laktoosi –ja keliakiatestit ja kun näissä ei mitään ilmennyt, oli syyksi ehdotettu stressivatsaa. IBD:n lisäksi minulla on myös ns. toiminnallinen häiriö, eli IBS, joka kyllä reagoi stressiin ja erilaisiin ruoka-aineisiin, mutta haavainen paksusuolentulehdus on kuitenkin krooninen autoimmuunisairaus, joka vaatii loppuelämän lääkityksen. Lopulta hakeuduin omalla rahalla yksityiselle endokrinologille, jonka määräämien labrojen perusteella lopulta pääsin tähystykseen ja sain diagnoosin.

Tyttäreni ollessa parin kuukauden ikäinen olin menettää jalkani. Olin saanut erittäin pahan ruusuinfektion, mutta jostain kumman syystä lääkäri ei nähnyt oleelliseksi aloittaa heti antibioottikuuria, jolloin tulehdus äityikin nopeasti hyvin hankalaksi vaatien sairaalahoitoa ja johtaen lopulta verenmyrkytykseen, jolloin äärimmäinen hoitokeino olisi ollut jalan amputoiminen, kun edes suonensisäiset antibiootit eivät tuntuneet purevan.

Kerran hakeuduin päivystykseen, kun olin ensin tuntenut voimakasta huimausta useamman päivän ja sitten töissä ollessani potilasta sängylta pyörätuoliin siirtäessäni päässäni ”musteni”, joka tietysti aiheutti vaaratilanteen meille molemmille. Kun ensin olin istunut useamman tunnin päivystyksessä huonovointisena odottamassa, sain lopulta vastaani nuoren naislääkärin, joka liioittelematta pää punaisena ärjyi, ettei tämä suinkaan ole syy hakeutua päivystykseen. Kun kysyin, eikö edes verenpaine tulisi mitata, sain vastauksesi huudon, että ”mittaa kotona”.

Vaikka olen myös kiitollinen siitä, että lopulta saimme julkisen puolen lapsettomuushoidoista avun, voisin kuitenkin kritisoida esim. omalääkärisysteemin puuttumista, jolloin käynneistä tulee entistä kuormittavampia, kun kuukausi toisensa perään selität samat asiat aina uudelleen ja uudelleen, yleensä joka kerran vaihtuvalle lääkärille. Tällä hetkellä yksi merkittävä ”kyynisyyden lisääjä” itselläni on se, ettei myöskään raudanpuutteni ole kiinnostanut sen enempää neuvolassa, gastroenterologian puolella kuin aikoinaan naistenklinikalla, kun esitin sitä yhdeksi keskenmenojen mahdolliseksi aiheuttajaksi. Esimerkkejä olisi vielä lisääkin ja toistan; syy, miksi näitä negatiivisia kokemuksia halusin avata, oli niiden aiheuttama ennakkoasenne sille, etten siis taaskaan uskonut saavani apua.

Olin varautunut, että lääkäri käskisi minun vain luottaa asioiden kyllä menevän hyvin ja kehottaisi lepäämään mahdollisimman paljon. Onneksi tällä kertaa ennakkoluulot osottautuivat täysin turhiksi. Olin juuri pari päivää ennen käyntiä hakeutunut keskellä yötä äitiyspolille, sillä olin aivan varma, ettei vauvalla ollut kaikki hyvin. Yleensä kun olin yöllä noussut vessaan, hän oli alkanut liikehtimään kovasti palattuani takaisin sänkyyn. Nyt näin ei kuitenkaan ollut. Join useamman lasin mehua, makoilin, kävelin, tökin vatsaa, eikä mitään. Jouduin järkyttävän pakokauhun valtaan. Lääkäri ehdotti, että sovimme nyt parille viimeiselle raskausviikoille pari käyntiä/viikko, jolloin katsotaan tuo KTG, eli vauvan sydänkäyrä. Lisäksi, jos näiden käyntien välissä yhtään herää huoli, niin saa kuulemma tottakai tulla näytille. Ja se kaikkein suurin helpotus: varsinainen laskettuaikani olisi 25.2. jollain tapaa tuon päivän odottelu on tuntunut ensinnäkin täysin utopistiselta ja toisaalta siltä, kuin vain odottaisin jotain hyvin negatiivista tapahtuvan. Etten oikeasti ikinä pääsisikään synnyttämään. Toki järjellä tiedostan, että tällainen pelko on täysin epärationaalinen, mutta harvoin fobiat ovatkaan järkeiltävissä. Sovimme siis, että 20.2. pääsen osastolle, jolloin pohditaan miten synnytystä lähdettäisiin käynnistelemään. Mietin, onko koko hommassa mieltä silloin, jos käynnistämiseen ei ole mitään fyysistä perustetta? Kuitenkin kun sain tuon ajan, tuntui kuin kivi olisi nostettu hartioilta pois. En osaa selittää miksi sen odottaminen tuntuu jotenkin paljon konkreettisemmalta, kuin lasketunajan odottaminen ja tietysti tiedän myös, että tokihan synnytys voi käynnistyä luonnostaan jo aikaisemminkin. Jotain varmuutta tuon päivämäärän vahvistaminen kuitenkin antoi. Nyt ei tarvitse ainoastaan odotella ja jatkuvasti tarkkailla tuntemuksia kehossaan, vaan voin luottaa, että viimeistään tuolloin tapahtuu taatusti jotain. Ja tietenkin tiedän myös sen, että käynnistämisestä voi mennä vielä useampi päivä kun vauva lopulta syntyy, ja vielä lisäksi prosentuaalinen mahdollisuus sille, että käynnistäminen johtaakin lopulta sektioon on melko suuri. Jokatapauksessa hengittäminen käy nyt jo aivan aavistuksen kevyemmin, lähtölaskenta on alkanut.