Sekundäärinen lapsettomuus – sinne ja takaisin
9.6. minulle on varattu aika inseminaatioon. Tätä on jo totutusti edeltänyt ensin lääkekuuri (Terolut), jotta kuukautiseni alkaisivat, hormonit (rintasyövänkin hoidossa käytetty Letrozol), että munarakkulani kypsyisi, sekä tuon rakkulan irrottamiseksi, eli ovulaation aikaansaamiseksi tarkoitettu pistos (Pregnyl). Tällä combolla on menty jo kuukausia eteenpäin, tuloksetta. Loppuvuodesta on taas väläytelty IVF:n, eli koeputkihedelmöityksen mahdollisuutta. Vaadin, että kokeilemme kuitenkin vielä inseminaatiota ennenkuin sairaala sulkee ovensa kesäkuukausien ajaksi.
Inseminaatiota* käytetään yleisemmin silloin, kun lapsettomuuden taustalla on esim. siittiöiden huono liikkuvuus tai käytetään luovutettuja siittiöitä. Puolisossani ei kuitenkaan ole todettu mitään vikaa. Päinvastoin. Kun tuloksensa tulivat, niitä suorastaan ylistettiin. Istuin vastaanotolla, painoin kynsiä yhteen puristettujen nyrkkien sisällä kämmeniin ja pidättelin kyyneliä. ”Antakaa sille nyt oikein vielä diplomi ja osoittaakaa sormella, että syypää istuu tässä”, mietin. En ikinä uskonut, että lapsen teko voisi olla näin monimutkaista. Olihan minulla jo ennestään juuri kymmenen vuotta täyttävä tytär, ei häntäkään tarvinnut ”yrittää”, ei totisesti. Isä hänellä toki on eri, mutta kuten todettua, vikahan oli minussa.
Kelataan vähän taaksepäin tähän vian syyhyn. Lisäksi haluan todeta, että inhoan noita molempia termejä, ”vika” ja ”syy”. Ei lapsettomuuteen kukaan ole syyllinen,mutta syyllistyminen on äärimmäisen helppoa. Menemme naimisiin 1.12.2014, toivomme kovasti yhteistä lasta. Juhlimme häitä jälkikäteen puolisoni syntymäpäivänä 15.2.2015. Muutama päivä ennen juhlia ensimmäinen tekemäni positiivinen raskaustesti päättyy rajuun verenvuotoon. Minulla on todettu kohdunulkoinen raskaus, joka lähtee tyhjentymään spontaanisti. Juhlissa toivon, ettei jo useamman päivän jatkunut verenvuoto tahri mekkoani.
Tämän jälkeen odotan kuukautisiani seuraavat puoli vuotta, ennenkuin hakeudun lääkäriin. Terveyskeskuksesta sanotaan, että anna kehollesi aikaa, ei muuta. Odotan vielä pari kuukautta, ennenkuin hakeudun yksityiselle. Tämän jälkeen alkaa ajanjakso, jolloin minulle määrätään ensin vääränlaisia hormoneja, odotellaan, turhaudutaan, petytään. Lopulta, 2017, istun työterveyslääkärin vastaanotolla ja itken olevani täysin loppu. Yhdeksi merkittäväksi syyksi kerron sekundäärisen lapsettomuuden. Saan lähetteen TYKS:in naistenpolille.
Ensin todetaan, että prolaktiiniarvoni on koholla. Syyksi löydetään magneettikuvassa hyvänlaatuinen aivolisäkkeen kasvain, joka sotkee hormonitoimintaani. Aloitetaan lääkitys, jota tulee jatkaa ainakin seuraavat kaksi vuotta. Kokeillaan kahta erilaista valmistetta, joista molemmista seuraa aivan kammottava, voimakkaasti pyörryttävä olo. Ei auta, lääkettä on pakko syödä. Sen aiheuttama olo pahentaa merkittävästi jo olemassa olevaa julkisten paikkojen -sekä sosiaalisten tilanteiden pelkoani. Munasarjani on lisäksi jo aiemmin todettu monirakkulaisiksi, toisin sanoen, munasoluja on liikaa, kuitenkaan niistä yksikään ei kasva kuukausittain muita isommaksi, jolloin luonnollinen kuukautiskierto ei ole mahdollinen. Hormonien syömisen lisäksi kuvioon astuu lopulta myös piikitykset. Jossain vaiheessa PAPA:ssakin todetaan solumuutoksia kohdunsuulla, syövän esiaste, joka operoidaan. Lisäksi saan vielä myöhemmin IBD (krooninen, haavainen paksusuolentulehdus) diagnoosin, kun ensin kolme vuotta lääkärissä juostuani vatsaoireitteni syyksi on ehdoteltu sekä sukupuoltani, että ikääni tarkoittaen, että nuoret naiset nyt tuppaavat stressaamaan vatsansa kipeiksi. Kun useampaan kuukauteen mitään ei näiden diagnosoitujen ”vikojen” hoitamisesta huolimatta tapahdu, väläytellään koeputkihedelmöityksen (IVF) mahdollisuutta. Kaikenkaikkiaan raskaudun kuitenkin parin vuoden sisään kahteen kertaan. Raskaudet päättyvät aikaisilla viikoilla kesken, kuitenkin aina lykäten pääsyä IVF:n, koska jotainhan kehossani kuitenkin tapahtuu.
Toukokuussa 2019 olen loputtoman väsynyt ja kyllästynyt tilanteeseemme. Kuukautiskierto ja ovulaatio pyörii lääkkeiden varassa, vauvaa ei kuitenkaan kuulu. Tuntuu, ettei elämässä ole enää kuin lapsettomuuden pimeä varjo, jonka ympärillä kaikki muu yrittää jatkaa olemistaan. Sisälläni on kuitenkin tämä valtava musta möykky, tyhjyys, joka kirveltää ja pistelee. Lähipiirissä kaikki saavat lapsia, en kestä enää yhtään vauvauutista. Facebookia ja Instagramia selatessa, ja näihin päivityksiin törmätessä puhelin lentää päin seinää useammin, kuin kerran. Enhän saisi olla kateellinen, minullahan on jo yksi lapsi. Olen kuitenkin ennenkaikkea surullinen puolisoni vuoksi, minun takiani hän ei koskaan saa olla isä. En jaksa enää edes yrittää, seksi tuntuu ällöttävältä, pakolliselta toimenpiteeltä piikitysten, ultrien ja muiden ohessa. Otan siis yhteyttä TYKS:in ja vaadin, että kokeilemme vielä inseminaatiota.
……………….……………………
Paria viikkoa myöhemmin teen positiivisen raskaustestin. Ei riemunkiljahduksia, kuten Clearblue mainoksessa. Ei onnenkyyneleiden tahrimia raskauden julkistamisia. Yritän suhtautua asiaan mahdollisimman arkipäiväisesti, kuten puolisonikin, kesken tämäkin kuitenkin menee. Paria viikkoa myöhemmin ennen nukkumaan menoa käydessäni vessassa jää paperiin verta. Huudan hysteerisesti puolisoani ja itken lohduttomasti hänen sylissään. Arvasin, tiesin tämän. Miksi taas piti käydä näin!? Seuraavana päivänä vuoto yltyy. Soitan naistenklinikalle, vaadin päästä tarkastettavaksi, en halua uskoa, että kyseessä on taas keskenmeno. Puolisoni on töissä eikä voi viedä minua. Äitini saa tietää raskaudesta kun soitan hänelle itkien ja pyydän kyytiä sairaalaan. Ultratessa löytyy elävä sikiö, verenvuodolle ei löydy selittävää tekijää.
Paria viikkoa myöhemmin maanantaina verenvuoto alkaa jälleen. Soitan taas lohduttomasti itkien TYKS:in, mutta koska minulla on perjantaina neuvola-aika, he käskevät minun vain ottaa särkylääkettä ja odotella, jos vuoto voimistuu. Neuvolassa kyllä sitten varmistuu, miten on käynyt. En kuitenkaan aio odotella loppuviikkoon saadakseni tietää tuomiota. Soitan kaikki yksityiset lääkäriasemat Turusta läpi saadakseni ultra-ajan samalle päivälle. Lopulta ainoa vapaa aika löytyy Salosta, noin tunnin ajomatkan päästä. Lähdemme ajamaan sinne. Ultrassa kaikki näyttää hyvältä, vuodolle ei taaskaan löydy syytä, mutta saamme huokaista helpotuksesta.
Viikon 12 tienoilla on niskaturvotusultran aika, kuten kaikilla odottajilla halutessaan. Pelkään kuollakseni, että saamme jotain ikäviä uutisia. Kaikki on kuitenkin hyvin ja puolisoni haluaa lopultakin saada kertoa raskausuutisen omalle perheelleen. Yritän toppuutella, ”ei tässä vielä tiedä miten käy”. Puolisoni ei luovuta – anoppi on ratketa riemusta. Itse olen kertonut muutamalle lähimmälle ystävälleni, joista kukaan ei asu kanssani samalla paikkakunnalla. WhatsApp -ja Messenger-viestit ovat korvaamaton tuki kun yritän pitää pääni kasassa. Esikoiselle kertomista arastelen. Hän on kovin herkkä, enkä halua tuottaa hänelle ensin innostusta ja sitten pettymystä, jos kaikki kuitenkin meneekin jälleen pieleen. Hän on odottanut pikkusisarusta jo pitkään ja hartaasti. Hän on kuitenkin jo sen verran iso, että vähitellen pyöristyvää vatsaa alkaa olla mahdoton piilotella ilman, että hän kiinnittäisi siihen huomiota. Hän on innoissaan uutisesta.
Seuraava etappi on rakenneultra viikon 20 tienoilla. Ennen vastaanottoa meinaan saada pahan paniikkikohtauksen, nyt viimein saamme takuulla huonoja uutisia. Jälkeen kaikki kuitenkin vaikuttaa olevan kuten kuuluukin. Saamme varovaisen veikkauksen lapsen sukupuolesta, poika. Vatsassani on pieni poikasemme. Raskaus alkaa tuntua todellisemmalta.
Olen lukenut, että pienimmät selvinneet keskoset ovat syntyneet jo raskausviikolla 23. Odotan viikkojen kulumista yksi kerrallaan, nyt vauva on jo niin iso, että saattaisi selvitä tehokkaalla sairaalahoidolla.
Viikkojen 20-30 välillä tuntuu, että hengitän hieman kevyemmin ajatellessani, ettei vauvasta ole löydetty rakenteellista poikkeamaa ja että asumme lähellä yliopistollista sairaalaa, jossa jo hyvin pieniä keskosia on mahdollista hoitaa.
Viikolla 36, mitä lähemmäksi laskettuaika lähestyy, alan jälleen pelätä, ettei raskaus voi päättyä hyvin. Pitkään yrittäminen ja epäonnistumiset ovat saaneet aikaan sen, etten luota omaan kehooni lainkaan, enkä ylipäätään siihen, että tällä kaikella olisi vielä onnellinen lopputulema. En ehdi enää saada aikaa varsinaiselle synnytyspelkopolille, enkä ole varma kuuluuko asiani edes heille, koska en pelkää varsinaista synnyttämistä. Olenhan yhden lapsen jo synnyttänyt ja tiedän mitä siis suurinpiirtein on odotettavissa. Kenenkään toisen pelkoa millään lailla väheksymättä, itse en osaa pelätä fyysistä kipua juuri lainkaan. Pelkään, että vielä viime metreillä vauvalle käy jotain ikävää. Varaamme siis synnytystapa-arvion yhteyteen aikaa keskustelulle pelkoihin liittyen. Toivon, että huoleni otetaan tosissaan, eikä niitä vähätellä. Edelleen viikolla 36+3 pidätän hengitystä.
*”Inseminaatio (”keinosiemennys”, IUI) tarkoittaa siittiöiden ruiskutusta kohtuonteloon. Inseminaatiohoitoja tehdään Suomessa vuosittain useita tuhansia. Inseminaatiohoidon toteutusta säätelevät v. 2007 voimaan astuneet hedelmöityshoitolaki ja kudoslaki, joten hoitoja voidaan tehdä vain siihen luvan saaneissa terveydenhuollon yksiköissä.” (Lähde: Duodecim: Terveyskirjasto)
