Kootut selitykset ja imetystarinointia

Ensin oli vatsatauti. Sen jälkeen oli kiire. Sitten pakattiinkin jo perhe autoon ja lähdettiin ilahduttamaan appivanhempia. Siellä tehtiin remonttia. Ja tänään, tänään palattiin kotiin, kaikki ovat terveitä ja vähän tuntuisi olevan aikaakin. Pääsen siis v i h d o i n k i n lukemaan blogeja (se tunne, kun ylävasemmalla lukee ilmoitukset 176) ja päivittämään omaani. 

Tytön nelikuukautisneuvola oli viime viikolla. Mukavanoloisen, mutta hyvin epävarman lastenlääkärin kädet tärisivät holtittomasti hänen tutkiessaan vauvaa ja minua nauratti. Itselleni epätyypillisesti maltoin mieleni, enkä kommentoinut (varsin näkyvää) tärinää. Hassultahan se näytti, lääkäri käsitteli Tyttöä yhtä luontevasti kuin joku, joka ei ole eläessään pikkuvauvaa nähnytkään. Pikkuruinen kupeidemme hedelmä on kasvanut suurensuureksi lähes-taaperoksi, pituutta 68 cm ja painoa 7645 g. Kasvuvauhti tuntuu hurjalta, mutta luulisin osasyyn olevan (geenien lisäksi – olen itse kasvanut täsmälleen samaan tahtiin, joka selvisi omaa neuvolakorttia tutkimalla) mikäs muukaan, kuin yösyöminen. Neitokainen syö vähintään neljä kertaa yössä, aamuyön tunnit tauotta. Itse nukun helposti myös vauvan syödessä, joten yösyöminen ei ole verottanut uniani. 

Päivisin rinnalla viihdytään parin tunnin välein no ei todellakaan viihdytä – päiväsaikaan meidän nelikuinen syö seuraavasti: nänni raivokkaasti suuhun, imaisu, irrotus, kaarelle veto, huutoa, imaisu, irrotus, maitosuihku vauvan silmään, äidin naurua, imaisu, irrotus, nännillä leikkimistä, imaisu, ympärilleen tuijottelua, pään hieromista tisseihin, maitosotkun tuijottamista, imaisu, jokeltelua, imaisu, huutoa, imaisu ja näin jatketaan kunnes on pelleilty syöty tarpeeksi. Viimeisten viikkojen aikana olen kehitellyt mm. seuraavat keinot saadakseni lapsen rauhoittumaan syömisen ajaksi:

• nukutan Tytön ensin kantoliinaan, jotta pystyn pikkuhiljaa tiputtamaan unisen vauvan rinnalle – unenpöpperössä syöminen onnistuu aina välillä -> tässä ongelmallista jos vauvan nälkä on ehtinyt kasvaa liian suureksi, silloin nukahtaminen ei enää onnistu
• kävelen koko syöttämisprosessiin ajan, vaihdellen erilaisia askelrytmejä, välillä otan pomppuaskeleita ja hytkyn ylös-alas, heijaten vauvaa samalla -> taitaa olla menneen talven lumia, ei toimi enää
• kippaan itseni ja vauvan pimeässä makuuhuoneessa sängylle ja vedän päiväpeiton päällemme, kiepahdan vasemmalle kyljelleni, pidän samalla päiväpeittoa oikealla kädellä ja oikealla jalalla hieman koholla, jotta jäisimme vauvan kanssa mahdollisimman pimeään mutta kuitenkin ilmavaan majaan -> tämäkään ei oikein Tyttöä enää miellytä
• pyörittelen ison jumppapallon kylpyhuoneeseen, sammutan valot  ja pompottelen pimeässä, vauva rinnalla -> tällä hetkellä toimivin trikki, ongelmana vain se, että SIELLÄ SITÄ OLLAAN, PIMEÄSSÄ VESSASSA, POMPITAAN JUMPPAPALLOLLA DING-DONG KYLÄHULLU 

Edellä mainitut keinot ovat käytössä kotona. Kahviloissa, ravintoloissa, busseissa yms. julkisissa tiloissa vaikeusaste kasvaa – huomaamattomasti imettäminen on varsin hankalaa silloin, kun vauva ei syö yhtäjaksoisesti, vaan haluaa välillä tuijotella ympärilleen ja fiilistellä suihkutissien tuotoksilla (jälkimmäinen on oma veikkaukseni, niin onnelliselta neiti välillä näyttää, kun saa herumisefektin kunnolla vauhtiin ja kiskaisee sitten suunsa irti nännistä). Tyttö ei suostu syömään harson alla, vaan järjestää kohtauksen jos kehtaan edes yrittää peittää vauvan – ja siinä samalla utareeni – yleisöltä. Tästä siis johtuu, että suunnilleen kolmasosa helsinkiläisistä on nähnyt rintani. Kukaan ei ole vaikuttanut erityisen kiinnostuneelta. 

Suhtaudun tilanteeseen rennosti, vakuuttuneena siitä, että tämä on nyt yksi niistä kuuluisista vaiheista, joka lopulta menee ohi. Itse asiassa en edes muista koska olisin viimeksi imettänyt ”normaalisti”, ihan vain paikallani istuen. Siitä on… hetkinen, jo varmaan pari kuukautta. Miten kauan vaiheet voivat kestää? Onko tämä enää vaihe?