Kela-muistoja vol. 2

Kerroin taannoisessa postauksessa Kansaneläkelaitoksen työntekijöiden suhtautumisesta vanhempainvapaiden jakamiseen. Tarina sai jatkoa viime viikolla, kun muistin muistuttaa Miestä tekemään hakemuksen omasta vanhempainvapaastaan. Loggauduin sisään Kelan nettipalveluun ajatuksena tarkistaa omasta päätöksestäni, montako päivää vanhempainvapaasta jäi Miehelle, jotta hakemuksen päivät menesivät oikein. Paperinen päätös oli hävitetty aikapäiviä sitten paperinkeräykseen. 

Ja mitä löysinkään – siitä huolimatta, että Kelan käsittelijä erikseen soitti ja tarkisti, että olen merkinnyt oikein kun haluan päättää vanhempainvapaani 31.7., käyttäen 127 päivää (vanhempainrahakautta on käytettävissä yhteensä 158 päivää), oli vanhempainvapaa myönnetty minulle kokonaisuudessaan. Aaargh. Jättäkää huomioimatta, etten nähtävästi ollut edes lukenut kotiin tullutta päätöstä. 

Tämän huomattuani pakkasin Tytön liinaan, otin Miestä kädestä kiinni ja kävelytin koko poppoon kohti Käpylän Kelaa. Tiskillä meidät otti vastaan hymyileväinen nuori nainen. Selitin että haluaisin muuttaa saamaani päätöstä, samalla selittäen mitä olin hakenut ja mitä oli myönnetty. Tässä vaiheessa ei vielä ollut mitään ongelmaa, vanhempainrahakauteni merkittiin päättymään heinäkuun viimeisenä päivänä. Sen jälkeen selitin että Mies pitää loput vanhempainrahapäivät sekä isäkuukauden, ja kysyin olisiko heillä joku helppo laskuri josta selviäisi mihin päivään nämä kaudet tulevat loppumaan (arkipäivien laskeminen on mielestäni aina yhtä turhauttavaa). Miehen käyttöön olisi siis 31 päivää vanhempainvapaata, jonka jälkeen hän pitäisi täydet 24 päivää isäkuukautta. 

Tässä kohtaa tilanne hankaloitui. Virkailija kertoi että jos minä luovun ”omista äitiyslomapäivistäni”, ei Mies voi niitä käyttää. Minä väitin vastaan, korjasin termin vanhempainvapaaksi ja sanoin koko 158 päivän pituisen osion olevan kumman tahansa vanhemman käytettävissä, virkailija väitti että isällä on kaikissa tilanteissa käytettävissä maksimissaan 36 arkipäivää vapaata. Hän myös luki näytöltään ääneen Kelan sivuilla olevan tekstin:

”Kun isä käyttää vanhempainrahakauden lopusta vähintään 12 arkipäivää, hän saa lisäksi 1-24 arkipäivää isyysrahaa. Tätä vapaata kutsutaan isäkuukaudeksi. Arkipäiviin luetaan päivät maanantaista lauantaihin pois lukien arkipyhät. Isäkuukausi on siis lyhyimmillään 13 arkipäivää ja pisimmillään 36 arkipäivää eli pyhäpäivien määrästä riippuen reilut 6 viikkoa. Vapaa on pidettävä yhdessä jaksossa. Isäkuukauden saaminen ei edellytä, että isä on ollut isyysvapaalla lapsen syntymän yhteydessä.”

Minä intin (kohteliaasti) vastaan, kertoen olevani absoluuttisen varma, että vanhempainvapaakausi on molempien vanhempien jaettavissa. Yllä olevassa tekstissä käsitellään ainoastaan isäkuukautta, ei vanhempainvapaata sinällään. Lopulta (edelleen kovin ystävällinen) virkailija soitti perheasioden käsittelijälle ja kysyi voiko isä pitää ”äidin antamat” päivät. Vastaus oli tietenkin kyllä. Tämän jälkeen tarkastettiin virkailijan kanssa päivät vielä yhdessä ja Mies (joka oli ollut tähän saakka vaitonainen, minä puhuin molempien edestä) täytti ja jätti vanhempainrahahakemuksensa. 

Meitä palvellut virkailija oli ystävällinen ja miellyttävä, mutta täysin tietämätön asiasta, jonka hallitseminen on hemmetin tärkeää – niin yksilöiden kuin yhteiskunnankin vuoksi. Ja miten, toistan, MITEN, on mahdollista, että Kansaneläkelaitoksen omat työntekijät kategorisesti käyttävät vanhempainvapaasta termiä äitiysloma? 

Ja nyt nämä bloggaukset lähtevät Kelan tiedoksi – onhan tilanne täysin kestämätön, jos Kelan oma henkilökunta ei ymmärrä vanhempainetuuksia. Vähemmän neuroottinen äiti itsepintainen perhe olisi varmaan jo luovuttanut, ja hyväksynyt ettei suunnitelma isän kotonaolosta voikaan toteutua.

Suhteet Oma elämä Uutiset ja yhteiskunta

Kootut selitykset ja imetystarinointia

Ensin oli vatsatauti. Sen jälkeen oli kiire. Sitten pakattiinkin jo perhe autoon ja lähdettiin ilahduttamaan appivanhempia. Siellä tehtiin remonttia. Ja tänään, tänään palattiin kotiin, kaikki ovat terveitä ja vähän tuntuisi olevan aikaakin. Pääsen siis v i h d o i n k i n lukemaan blogeja (se tunne, kun ylävasemmalla lukee ilmoitukset 176) ja päivittämään omaani. 

Tytön nelikuukautisneuvola oli viime viikolla. Mukavanoloisen, mutta hyvin epävarman lastenlääkärin kädet tärisivät holtittomasti hänen tutkiessaan vauvaa ja minua nauratti. Itselleni epätyypillisesti maltoin mieleni, enkä kommentoinut (varsin näkyvää) tärinää. Hassultahan se näytti, lääkäri käsitteli Tyttöä yhtä luontevasti kuin joku, joka ei ole eläessään pikkuvauvaa nähnytkään. Pikkuruinen kupeidemme hedelmä on kasvanut suurensuureksi lähes-taaperoksi, pituutta 68 cm ja painoa 7645 g. Kasvuvauhti tuntuu hurjalta, mutta luulisin osasyyn olevan (geenien lisäksi – olen itse kasvanut täsmälleen samaan tahtiin, joka selvisi omaa neuvolakorttia tutkimalla) mikäs muukaan, kuin yösyöminen. Neitokainen syö vähintään neljä kertaa yössä, aamuyön tunnit tauotta. Itse nukun helposti myös vauvan syödessä, joten yösyöminen ei ole verottanut uniani. 

Päivisin rinnalla viihdytään parin tunnin välein no ei todellakaan viihdytä – päiväsaikaan meidän nelikuinen syö seuraavasti: nänni raivokkaasti suuhun, imaisu, irrotus, kaarelle veto, huutoa, imaisu, irrotus, maitosuihku vauvan silmään, äidin naurua, imaisu, irrotus, nännillä leikkimistä, imaisu, ympärilleen tuijottelua, pään hieromista tisseihin, maitosotkun tuijottamista, imaisu, jokeltelua, imaisu, huutoa, imaisu ja näin jatketaan kunnes on pelleilty syöty tarpeeksi. Viimeisten viikkojen aikana olen kehitellyt mm. seuraavat keinot saadakseni lapsen rauhoittumaan syömisen ajaksi:

  • nukutan Tytön ensin kantoliinaan, jotta pystyn pikkuhiljaa tiputtamaan unisen vauvan rinnalle – unenpöpperössä syöminen onnistuu aina välillä -> tässä ongelmallista jos vauvan nälkä on ehtinyt kasvaa liian suureksi, silloin nukahtaminen ei enää onnistu
  • kävelen koko syöttämisprosessiin ajan, vaihdellen erilaisia askelrytmejä, välillä otan pomppuaskeleita ja hytkyn ylös-alas, heijaten vauvaa samalla -> taitaa olla menneen talven lumia, ei toimi enää
  • kippaan itseni ja vauvan pimeässä makuuhuoneessa sängylle ja vedän päiväpeiton päällemme, kiepahdan vasemmalle kyljelleni, pidän samalla päiväpeittoa oikealla kädellä ja oikealla jalalla hieman koholla, jotta jäisimme vauvan kanssa mahdollisimman pimeään mutta kuitenkin ilmavaan majaan -> tämäkään ei oikein Tyttöä enää miellytä
  • pyörittelen ison jumppapallon kylpyhuoneeseen, sammutan valot  ja pompottelen pimeässä, vauva rinnalla -> tällä hetkellä toimivin trikki, ongelmana vain se, että SIELLÄ SITÄ OLLAAN, PIMEÄSSÄ VESSASSA, POMPITAAN JUMPPAPALLOLLA DING-DONG KYLÄHULLU 

Edellä mainitut keinot ovat käytössä kotona. Kahviloissa, ravintoloissa, busseissa yms. julkisissa tiloissa vaikeusaste kasvaa – huomaamattomasti imettäminen on varsin hankalaa silloin, kun vauva ei syö yhtäjaksoisesti, vaan haluaa välillä tuijotella ympärilleen ja fiilistellä suihkutissien tuotoksilla (jälkimmäinen on oma veikkaukseni, niin onnelliselta neiti välillä näyttää, kun saa herumisefektin kunnolla vauhtiin ja kiskaisee sitten suunsa irti nännistä). Tyttö ei suostu syömään harson alla, vaan järjestää kohtauksen jos kehtaan edes yrittää peittää vauvan – ja siinä samalla utareeni – yleisöltä. Tästä siis johtuu, että suunnilleen kolmasosa helsinkiläisistä on nähnyt rintani. Kukaan ei ole vaikuttanut erityisen kiinnostuneelta. 

Suhtaudun tilanteeseen rennosti, vakuuttuneena siitä, että tämä on nyt yksi niistä kuuluisista vaiheista, joka lopulta menee ohi. Itse asiassa en edes muista koska olisin viimeksi imettänyt ”normaalisti”, ihan vain paikallani istuen. Siitä on… hetkinen, jo varmaan pari kuukautta. Miten kauan vaiheet voivat kestää? Onko tämä enää vaihe?   
 

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Liikunta