Pienestä pitäen meiltä kysytään, että mikä me halutaan olla isona? Mikä meidän unelma-ammatti on? Pienenä mä vastasin, että lääkäri tai leipuri-kondiittori. Kaverit vastas, että prinsessa tai roskakuski. Eli se mietintätyö ammatin ja opiskelun suhteen aloitetaan jo lapsena. Sillon ku pitäis vaan leikkiä. Ala-asteikäisille järjestetään yrityskyliä, missä ne on jonkun tietyn ammattiryhmän henkilöitä pienessä ”kylässä” päivän ajan.

Ylä-asteella se sitten alkaa konkretisoitua. Pitäisi alkaa päättää ysiluokkaa lähennyttäessä, että mitä sitä sitten lähtee opiskelemaan peruskoulun jälkeen. Sen ikäsenä se kyllä jännitti ihan hitosti. Mä kävin musaluokat, ja mulla oli ollu sama turvallinen luokka ympärillä kolmosluokasta asti. Se kaikki muuttuis. Pitäis jopa ehkä lähteä toiseen kaupunkiin. Haaveissa yläasteella oli lääkäri, fyssari tai musalukio. Sillon vielä harrastin yleisurheilua ihan tosissani. Ysiluokalla kuitenkin päätin hakea vain lukioon, joka oli samalla paikkakunnalla.

Lukiossa olinkin sitten ekaa kertaa vähän hukassa, että mitä hittoa sitä tekis sitten oikeesti ammatikseen. Lukio oli sillälailla hyvä, että se antoi vähän lisäaikaa miettimiseen. Mutta silti olisi heti alusta pitänyt tietää mitä haluaa, että voisi tehdä kurssivalinnat ja linjauksen lukio-opintojen suhteen. Lääkis oli alussa vieläkin mielessä. Luin pitkää matikkaa ja alotin valitsemalla myös fysiikan ja kemian. Sitten tuli muutos.

Mä kuulin lukiossa ekana vuonna sanan musiikkiterapeutti. Siitä lähtien mä tiesin, mikä mun unelma-ammatti on. Valitsin lukion kurssit sen mukaan, tein lukiodiplomin, olin töissä, suoritin kursseja ja hain konservatoriolle. Kaikki oli mulla helppoa, kun mä tiesin mitä mä haluun tehä isona. Mikä mun unelma-ammatti on. Olin niin helpottunut etten ollu sen asian kanssa hukassa kun kaikki muut ympärillä tuntu olevan. Paitsi nyt. Mä tajusin, että oon ihan hukassa mun elämän kanssa. Tai en koko elämän, vaan lähinnä työn ja koulutuksen kanssa. Mikä mä haluan olla isona tuntuu olevan tällä hetkellä ahistavin kysymys maailmassa.

Mitä MÄ haluun tehä? Ei mitä muut haluaa mun tekevän tai mikä ois muiden mielestä siistiä. Sen ei tarvii olla sosiaalisesti hyväksyttävä pelastajan ammatti tai korkeasti koulutettu pomomiehen ammatti joka on arvostettu sen vaikean pääsymahdollisuuden takia. Missä mä ees oon hyvä? Valmistuin syksyllä konservatoriolta. Noh, nyt tiedän että muusikko en halua olla. Musiikkiterapeuttiset menetelmät kiinnostaa yhä ja musiikkitiede. Kokeilin alkuvuodesta koulunkäyninohjaajaa, lopetin kolmen viikon päästä. Päätin kuitenkin yhteishaussa hakea. En aluks kyllä tiennyt yhtään, että minne. Sain kuitenkin pohdistojen jälkeen mieleeni pompsautettua kulttuurituottajan ammatin. Olin nähnyt paljon kulttuurituottajan työtä kesätöiden parissa Vkara Varkaudessa. Hain sitten sinne. Saapi nähdä miten käy. Enkä kyllä vieläkään oo varma vaikka sinne hainkin, että onko se mun juttu.

Mä tiedän millasta se on, kun innostuu. Kun palaa täydestä innosta ja flow-tilasta töissä. Sitä mä haluan. Mä haluan, että innostun lapsen lailla jostain asiasta mun työssä ihan joka ikinen päivä. En halua, että työ on ykstoikkosta ja samanlaista päivästä toiseen vaan haluan käyttää luovuutta ja ideoita isolla I kirjaimella. Mutta mistä hitosta sellasen työn sitten löytää?

Ehkä mä oon nyt tullu vaan siihen johtopäätökseen, että haluun isona olla onnellinen. Sitten ku oon kasikymppinen, haluun olla ylpeä. Haluun, että mulla on matkalaukku täynnä muistoja, joiden parissa voin itkee ja nauraa. Otin siis linjaukseksi sen, että kokeilen. Haen kouluun, joka kiinnostaa ja jos pääsen kokeilen, että onko se mun juttu. Kokeilemallahan se selviää.

Mä oon vielä nuori. Tai ei sillä iälläkään oo niin väliä. Vaan sillä, että aina voi kokeilla uusia asioita ja vaihtaa ammattia. Opiskelulle on kyllä hyvin aikaa, eikä mun tarvii nyt tässä hetkessä tietää mikä mun unelma-ammatti on. Saan olla hukassa.

– Minttu