Paikka

Viimeiset 5 vuotta on ollut pahaa aikaa. Elämältä lähti pohja pois. En ole keksinyt uutta tilalle, yrittänyt kyllä olen.

Monia asioita on tullut mietittyä. Kun minulla ei ole ketään, kelle puhua ajatuksiani, koitan kirjoittaa jotain niistä muistiin.

Eihän minun toki pitäisi itsestäni kirjoittaa. Kun kukaan ei kysy, ei kukaan ole varmaankaan kiinnostunut. Jos kukaan ei ole kiinnostunut, syy on varmaankin minun: olen jotenkin niin huono, että en ansaitse keneltäkään mitään.

Ajatteluni on palannut loukatun lapsen tasolle.

I

Olen hajonnut palasiksi. Minua ei ole. Masennukseni on pahentunut kauhuksi: lähes kaikki energiani menee yrityksiin karkottaa ahdistus. Kierrän kehää, usein kirjaimellisesti.

En vieläkään usko tätä todeksi. Katson itseäni sivusta ja totean, että ei voi olla totta, ei voi olla näin vaikeaa. Tämä ei voi olla minun elämää.

Päätän palata takaisin normaaliin elämään, siihen sellaiseen, missä tiedän kuka olen, johon kuulun, jossa minua kohdellaan hyvin, jossa saan kohdella muita hyvin, jossa tekemisilläni ja ajatuksillani on merkitystä, jossa tehdään merkityksellisiä asioita.

Samalla hetkellä muistan, että sellaista paikkaa ei enää ole. Jos olisi, menisin sinne. En ole siellä, sitä ei ole olemassa. Paitsi lyhyinä välähdyksinä: joskus joku vielä katsoo silmiin.