Koti-ikävä

Tai ikävä sitä, että olisi oma koti. Vaikka on minulla tietysti myös jossain määrin ikävä Suomea, mutta ensisijaisesti haluaisin niin kovasti päästä omiin nurkkiin ja omien tavaroiden keskelle.

Meille oli ihan selvää, että asuisimme isovanhempien kotona alkuun. Halusimme yhdessä paikanpäällä alkaa etsiä meille omaa kotia. Katselimme toki asuntoilmoituksia jo ennen tänne tuloa kartoittaaksemme tarjontaa ja hintoja. Emme asu aivan Valencian kaupungissa vaan esikaupunkialueella, jossa vuokra-asuntotarjontaa on hyvin vähän. Asuntojen hinnat ovat täällä myös huomattavasti huokemmat kuin Suomessa, joten päätimme ostaa asunnon. Täällä meidän kylällä asuntojen arvo säilyy hyvin, joten senkin puolesta asuntoon sijoittaminen olisi järkevää.

Löysimmekin mieleisen kodin nopeasti, pieni mutka matkassa vain on, asunto on vasta rakenteilla. Näyttää siis pahasti siltä, että viivymme täällä anoppilassa hieman suunniteltua pidempään. Nyt on kulunut kolme kuukautta siitä kun tänne tultiin. Aika on kyllä mennyt hirmuisen nopeasti, mutta kolme kuukautta toisten nurkissa ottaa kyllä mielen päälle.

Unelmoin jatkuvasti siitä, että saisin elää omassa rytmissäni, tehdä asioita oman aikataulun mukaan, laiskotella rauhassa silloin kun huvittaa, kääriytyä oman lempiviltin alle illalla katsomaan omia lempisarjoja ja täyttää jääkaapin juuri niillä ruoka-aineilla kuin haluan. Kaipaan sitä, ettei joka asiassa tarvitsisi miettiä kompromisseja ja sopiiko oma ajatus muiden aikatauluun.

Olen muuttanut omilleni 19-vuotiaana. Välillä olen asunut yksin ja välillä muiden kanssa, mutta silti olen voinut lähes 15 vuoden ajan elää omien menojeni mukaan. Tai tietysti parisuhteessa on otettu huomioon se toinenkin osapuoli ja hänen menonsa ja myöhemmin lapsetkin ovat tuleet mukaan kuvioon, mutta sehän on tavallaan ollut sitä omaa yhteistä elämää, jos ymmärrätte. Nyt kun olet toisten kodissa niin elät heidän tapojen ja aikataulujen mukaan, tai ainakin niitä tulee kunnioittaa ja huomioida ne.

Olin etukäteen ajatellut, että aika täällä isovanhemmilla olisi pitkästä aikaa aikaa minulle. Että voisin rauhassa olla, miettiä omia juttuja, viettää aikaa lasten kanssa ennen kuin löytäisin töitä. Ei olisi samanlaista vastuuta kaikesta, kuin mitä on kun pyörittää itse omaa kotia ja arkea. Yllättäen tämä on kuitenkin ollut henkisesti paljon raskaampaa kuin kuvittelin. Näin jälkikäteen kun miettii, niin kyllähän se käy järkeen.

Tuntuu, että on aika vaikeaa päästä omasta stressikierteestä yli kun aina tulee vanhan tilalle jokin uusi stressin aihe. Milloin niiden akkujen lataamiselle oikeasti olisi aikaa, tai sopiva elämäntilanne? Huomaan etsiväni aina uutta sitten kun hetkeä. Tällä hetkellä se on sitten kun pääsen omaan kotiin. Vaikka ihan varmasti siellä taas meitin, että sitten kun koti on valmis ja niin edelleen, heh. Koska eihän se koti vielä valmis ole vaikka muuttolupa saadaankin. Lupaan kuitenkin prepata itseäni nauttimaan vain jo ihan siitä keskeneräisestä kodista, kun sinne joskus pääsemme muuttamaan.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *