Miten lapset ovat sopeutuneet Espanjaan

Muuttoa suunnitellessa mietin paljon, miten laspet mahtavat sopeutua tähän suureen muutokseen. Yleisesti ottaen sopeutuminen on varmasti aina helpompaa mitä nuorempi lapsi on. Pienellä lapsella ei vielä ole juurikaan kaverisuhteita tai esimerkiksi harrastusmenot eivät vielä ole vakiintuneet. Myös uutta koulua/päiväkotia ajatellen pienemmät lapset ottavat uuden tulokkaan porukkaan ihanan ennakkoluulottomasti.

Siinä mielessä päätös oli siis aika helppo, ikänsä puolesta lapset sopeutuisivat varmasti nopeammin ja kivuttomammin kuin vaikka parin vuoden päästä. Idea muutosta kun meillä on kuitenkin aina ollut, joten lapsia ajatellen olisi varmasti helpompi nyt kuin myöhemmin.

Kuopuksemme on todella ennakkoluuloton ja avoin lapsi, ja muuton aikaan vielä vasta 2-vuotias. Tiesin, että hänellä ei tule olemaan mitään ongelmaa sujahtaa uuteen kulttuuriin ja uuteen porukaaan.  Hänelle ei vielä ollut ehtinyt muodostua läheisiä kavereita päiväkodissa, vaan hän leikki mielellään kaikkien kanssa. Hän on sosiaalinen ja luottaa ihmisiin pienen alku-ujostelun jälkeen.

Siitä on pian pari kuukautta kun hän aloitti päiväkodissa ja alku oli tietysti raskasta, niin kuin olisi kenelle tahansa. Päiväkodissa hän tsemppaa hienosti, juttelee, leikkii, on iloinen. Mutta kotiin päästyä alkaa kiukuttelu, väsyttää kaikki se tsemppaaminen ja äitiäkin oli ikävä. Tämä vaihe alkaa onneksi pikkuhiljaa helpottaa. Päiväkodissa hän on vain neljä tunia päivässä. Uhmaikä tuo tietysti vielä oman mausteensa tähän eloomme ylipäätään, mutta se nyt kai kuuluu vain asiaan..

Espanjan kieltä hän ei puhunut oikeastaan yhtään. Hän on tietysti kuullut kieltä puhuttavan syntymästään asti ja ymmärtää sitä, koska isänsä puhuu lapsille espanjaksi. Mies kuitenkin muutti tänne juuri siinä vaiheessa, kun hänellä oli kova puheenkehittymisen kausi päällä, joten espanja jäi väkisinkin vähän taka-alalle. En ollut asiasta mitenkään huolissani, sillä tiesin, että kieli kyllä alkaisi kehittyä heti kun pääsisimme Espanjaan. Ja nyt pian neljän kuukauden jälkeen hän tuottaa kieltä jo todella hyvin. Päiväkodin aloitus myös selvästi nopeutti prosessia.

Nyt 5-vuotias esikoisemme sopeutuminen aiheutti kuitenkin enemmän huolta. Hän on todella herkkä ja saattaa reagoida muutoksiin voimakkaasti ja meillä onkin ollut aina tapana kertoa etukäteen minne olemme menossa ja keitä ihmisiä siellä on, jotta esimerkiksi kyläilyt sujuvat rennommin. Muutonkin suhteen aloitin valmistelemaan häntä jo hyvissä ajoin. Aluksi hän sai asiasta raivokohtauksia mutta pikkuhiljaa suhtautuminen muuttoon alkoi muuttua positiivisempaan suuntaan. Lopulta hän oli jopa ihan innoissaan uudesta kotimaastaan.

Alku oli tietysti hankala, kun kaikki hänelle tärkeät rutiinit ja aikataulut heittivät ympäri, mutta parin viikon jälkeen kiukuttelut vähenivät selvästi ja hän alkoi sopeutua uusiin rutiineihin. Kouluun menosta hän oli jopa innoissaan, hän tunsi itsenä isoksi tytöksi kun pääsi jo kouluun eikä enää tarvinnut mennä päiväkotiin. Ensimmäiset viikot kouluun meneminen oli tietysti rankkaa, mutta opettaja kertoi hänen viihtyvän ja itkun loppuvan heti kun pääsivät kouluun sisälle. Ja mikä tärkeintä, hän tuli ja tulee edelleen koulusta kotiin hyvällä tuulella! Kavereitakin hänellä kuulemma on. Vaikka ikävöi vielä Suomeen jääneitä kavereitaan edelleen aika ajoin.Hän aina puhuu miten mennään sitten vanhaan päiväkotiin käymään kun ollaan Suomessa lomalla :).

Ainoastaan puhumisen kanssa meillä on haasteita. Hän ei edelleenkään puuhu sanaakaan espanjaa muiden kuin isänsä kanssa. Ei ole puhunut sen jälkeen kun lopetti puhumisen reilu vuosi sitten kokonaan. Suomea hän alkoi puhua uudestaan muutaman kuukauden tauon jälkeen, mutta espanjaa hän arastelee edelleen. Pieniä edistysaskelia on kuitenkin otettu, koska hän puhuu espanjaa isälleen nykyään muiden kuulleen. Aluksi kukaan ei saanut kuulla hänen puhuvan. Pieni askelin uskon tilanteen parantuvan, emmekä itsea asiasta stressaa. Ja kieli on joka tapauksessa kehittynyt todella paljon, sen huomaa kun kuuntelee hänen kertovan päivän tapahtumia isäälleen iltaisin.

Tuntuu kuitenkin, että tällaisessa maassa, jossa ollaan hirmu sosiaalisia, ihmisille tuntuu olevan todella vaikea ymmärtää kunnioittaa lapsen rajoja. Tuntuu, että jokainen aikuinen haluaa painostaa lasta puhumaan, koska sitä nyt vaan kuuluu puhua. Sama myös koskemisen kanssa. Esikoistamme ahdistaa, kun tuntemattomat ihmiset tulevat liian lähelle, halailemaan ja pussailemaan. Ihmisten selitys on aina se sama, että kun me espanjalaiset nyt ollaan aina tällaisia, etttä me tullaan lähelle ja halutaan pussailla. Yritä siinä sitten lapselle kertoa, miten hänellä on oikeus kieltäytyä vieraan ihmisen kosketuksesta..

Mutta, all in all, sopeutuminen ottaa tietysti aikansa ja varsinkin esikoisen suhteen olen positiivisesti yllättynty miten hyvin meillä on mennyt. Varmasti hyvsissä ajoin aloitettu preppaaminen tulevaa varten on auttanut paljon. Ja ollaanhan me oikeasti oltu täällä vasta todella vähän aikaa, joten ihanaa, että lapset ovat jo nyt sopeutuneet näinkin hyvin. Vaikka pakko mainita vielä Valencian kielestä. Meille tuli yllätyksenä, että julkisissa kouluissa opetus on täällä noin 70 % valenciaanoksi. En ehkä tässä avaudu kaikesta, mikä meitä siinä mietityttää, mutta hieman ahdistaa se kuinka monta kieltä lapsilla on yhtäkkiä opeteltavaksi. Koulussa kun alkaa myös englannin opetus heti 3-vuotiaana eli itse espanjan kielen eli castellanon opetus koulussa on todella vähäistä tässä vaiheessa.

Suomi-ikävää ei oikestaan podeta, ihmsiä on tietysti ikävä, varsinkin mummoa. Ja esikoisella on tietysti kaikkia kivoja muistoja Suomesta, joita hän sitten haluaa toteuttaa kun Suomeen tullaan lomailemaan, kuten esimekiksi se päiväkotivierailu. Tai, että sitten käydään Isossa Omenassa. Ja katsotaan onko mummon talon edessä olevassa lammikossa taas mustia matoja <3.