¡hola!
Ennen kuin postaan kuvia alkuviikon Guanajuaton ja San Miguel de Allenden matkoilta, kirjoittelen joitain ajatuksia Meksikosta ja vaihdostani (aiemmat postaukset kun ovat suurimmaksi osin olleet kuvakollaaseja).
Ennen vaihtoa minulla ei ollut juurikaan ennakko-oletuksia tulevasta puolivuotisesta. Tiesin melko varmasti, että vaihdostani tulee upea kokemus, mutta muuta en oikein osannutkaan ajatella. Mielikuvani Meksikosta olivat hyvin stereotyyppisiä: tulisia tacoja, polttavaa tequilaa, paahtavaa aurinkoa, pölyisiä kaupunkeja ja liian puheliaita paikallisia. Pelkäsin hieman, että koti-ikävä iskisi rajusti kulttuurishokin ansiosta ja leppoisa elämäntyyli johtaisi siihen, että arjen sijaan minua odottaisi kuusi kuukautta pelkkää lomaa enkä saisi rutiineista kiinni. Olin kuullut aiemmilta vaihtareilta, että myös vaihtarit keskenään puhuvat pelkkää espanjaa. Viime syksyn alkeiskurssi tuntui aika heikolta pohjalta tutustua uusiin ihmisiin espanjaksi. Tietysti turvallisuus mietitytti, sillä Meksikosta kuulee suurimmaksi osin negatiivisia uutisia.
Onneksi olin suurimmaksi osin väärässä.
Meksiko on täynnä erilaisia ruokaelämyksiä, ja tacot ovat vain osa sitä. Toisaalta tacot ovat niiiin hyviä, että voisin melkein elää pelkästään niillä. Taco on tietty aivan eri asia kuin suomalainen tortilla, joten en ole myöskään kyllästynyt tuohon kestosuosikkiin! Ainoa ero on se, että kaupan guacamole (huikeat 4 % avokadoa) ei enää houkuta tippaakaan, vaan ennemmin murskaan tuoreet avokadot itse. Tosin täällä hintaa niille on alle 1 €/kilo, jolloin guacamolen tekokin tulee halvemmaksi.
Tequila on parempaa kuin Suomessa. Ei herkullista, mutta parempaa. Kuumuus alkoi Guadalajarassa vasta spring breakin jälkeen, ja toukokuussa iskivät ne odotetut 40 asteen helteet. Toisaalta, tammi-maaliskuun lämpötilat (20-28 astetta) olivat kasvattaneet sietokykyä, joten vaikka välillä täällä tuntuu tukahduttavalta, en silti lamaannu kuumuudesta kuten aiemmilla etelän matkoilla. Muistan kesällä 2014 tuskastuneeni kuumuudesta enemmän Suomessa kuin tänä keväänä täällä Meksikossa.
Meksikolaiset ovat huikean ystävällisiä. Tässä maassa on helppo pärjätä, sillä aina löytyy joku avulias ihminen, joka koittaa auttaa parhaansa mukaan. Monet kerrat olen onnistunut sähläämään jotain ja välillä jopa täysin viattomat ohikulkijat ovat käyttäneet puoli tuntia ajastaan auttaakseen minut oikealle asemalle tai lainanneet kännykkäänsä yhteydenottoja varten. Toisaalta saan joka kerta bussissa tai junassa istuessani olla omissa ajatuksissani ilman että joku yrittää aloittaa epätoivoista small talkia. Ainoa rasite on satunnaiset Uber-kuskit, jotka jaksavat olla ihmeissään eksoottisesta Suomesta ja kysyvät samat kysymykset kerta toisensa jälkeen.
Olen joko ollut mielettömän onnekas, tai sitten Meksikon vaarallisuutta hypetetään aivan turhaan. Kertaakaan en ole kokenut olevani uhattuna tai tuntenut pelkoa kulkiessani kaduilla. Toisaalta pimeän aikaan vältän pienempiä sivukujia ja harvoin liikun yksin missään. Guadalajara on suurkaupungiksi todella kotoisa ja ehkä myös siksi tuntuu turvallisemmalta.
Vaihtarien ja paikallisten kavereiden kanssa puhumme englantia. Meksikolaiset kaverini puhuvat myös englantia loistavasti, joten tästä syystä oma espanjani ei ole kehittynyt sujuvaksi asti. Kommunikaatio-ongelmia ei kuitenkaan ole. Englannin kielen taito on parantunut selkeästi ja puhuminen tuntuu luontevalta. Englantilainen kaverini on jopa onnistunut opettamaan vähän uusia sanoja, muutoin mielestäni ihan ok aksenttini herättää välillä hilpeyttä (mitä sitten, jos ”massage” on vaikea sana lausua). Vaikka kommunikaatio parhaiden kavereidenkin kanssa on joinakin päivinä puoliksi Aliasta ja puoliksi elehtimistä, on helpottavaa huomata että on mahdollista olla oma itsensä myös vieraalla kielellä ja jopa oppia ajattelemaan englanniksi.
En ole vielä ehtinyt kokea koti-ikävää. Odottamaani kulttuurishokkia ei tullut ja tunsin kuuluvani tänne heti alusta alkaen. Arki on arkea, vaikkakin täällä välillä vähän vauhdikkaampaa kuin Suomessa viikonloppureissujen takia. Koko ajan tekee myös ennemmin mieli lähteä ulos tutkimaan uusia mercadoja ja katuja kuin avata läppäri ja katsoa Netflixiä (sitä kun voi tehdä missä tahansa, ja Suomessa vielä paremmin kuin täällä). Koko ajan tuntuu että tapahtuu jotain ja tästä tunteesta haluan pitää kiinni myöhemminkin.
Luennot yliopistolla loppuivat reilu viikko sitten ja jo parin päivän päästä pitää sanoa hyvästejä liian monelle ihmiselle ja asialle. Reilun neljän kuukauden ajan olen rakentanut tänne oman elämän (ystävät, Uber-reissailu kahden kodin välillä, koulu ja treeniohjelmat, kantaravintolat ja illanvieton vakiopaikat, liian usein nautitut valkosuklaa-Oreot ja Oxxo-lähikauppavisiitit), ja muutaman päivän päästä se kaikki on ohi. Tuntuu pahalta joutua sanomaan hyvästit tietämättä, milloin on mahdollista nähdä seuraavan kerran. Vaikka yhteydenpito on teknisesti helpompaa kuin koskaan ennen, välimatka on epäreilu este ja niin on myös aikaero.
Onneksi vaihto on tarjonnut upeita reissukohteita, uusia alkuja ja unohtumattomia kokemuksia, eikä edes sairaalaan joutuminen ollut loppujen lopuksi kovin kauheaa. Vaihtokohteena Meksiko on ylittänyt odotukset, mutta suurin kiitos kuuluu niille ihmisille, jotka ovat tehneet kokemuksista näin mielettömät. Joudun sanomaan hyvästit myös Guadalajaralle, mutta sen jälkeen saan vielä matkailla ympäri Meksikoa kuukauden verran ennen Hollannin matkaa. Onneksi on myös paljon rakkaita ihmisiä joiden luo palata Suomeen heinäkuun puolivälissä. Iso kiitos teille, pian nähdään!
Ystävänpäivä 14.2 Aguas Termales
Samin crossfit-kisat ja tukijoukot sponssipaidoissa (huom. aurinko vaalensi hiukset)
Laskuvarjohyppy Guadalajarassa on yksi huikeimmista asioista joita olen kokenut
besos, kata
San Miguel de Allende ei ollut yhtä värikäs kuin Guanajuato, mutta myöskin täynnä kauniita rakennuksia. Melko pienen keskustan tutkimiseen riitti yksi vuorokausi, jonka aikana (jälleen) pyörimme kaduilla, puistoissa, ravintoloissa ja katedraaleissa, sekä löysimme härkätaisteluareenan. 
