Olen viimeksi päivittänyt blogiani helmikuussa ja rehellisesti sanottuna, tuntuu kuin tässä välissä ei olisi tapahtunut yhtään mitään. Olen  vähän jumittanut sellaisella stand-by asetuksella viimeiset 10 viikkoa. Päivät tuntuvat sekoittuvan toisiinsa ja viikot vaihtuvat ihan huomaamatta.

Korona-tilanteen pitkittyminen on osaltani johtanut aivan ennen näkemättömään passivoitumiseen. Olen istunut niin kauan kotona, etten enää edes osaa olla ihmisten ilmoilla. Kaapissani on pelkkiä mustia legginsejä ja virttyneitä t-paitoja, lakkasin meikkaamasta  jo äitiyslomalla, ja luulen että minun olisi vain parempi tyhjentää meikkipussini sisältö lähimpään roskikseen. En toisaalta näe mitään syytä pysäyttää tätä alamäkeä, ennen kuin saan taas mahdollisuuden poistua kotoa muuallekin kuin lähimpään saleen. Kesäkin menee todennäköisesti omalla parvekkeella läppärin kanssa, sillä päätin nostaa kesällä opintotuksea ja suorittaa muutaman kurssin, sen sijaan että menisin  töihin. Mette täyttää kesällä kaksi vuotta ja on jo niin iso, että mm. leikkipuistot ja kotieläintarhat ovat varmasti enemmän kuin mieluisia kohteita. Päätös yhteisestä kesälomasta tuntui tässä tilanteessa luontevalta. Tulen todennäköisesti suorittamaan vuoden päästä työharjoittelua ja kahden vuoden päästä olen jo niin lähellä valmistumista, että oman alan työpaikan löytäminen on ykkös prioriteetti. On myös hyvin todennäköistä ettei minulla tule olemaan palkallista kesälomaa moneen vuoteen.

  Kotoilu alkaa vähän hajottaa

Oma levottomuuteni on kotona purkautunut vimmaisena huonekalujen siirtelynä. Noin kahden viikon välein tartun imuriin ja siirrän sohvaa, enkä lopeta ennen kuin kaikki muutkin huonekalut on löytäneet uudet paikkansa. (tämä ei ole vitsi). Tätä ei todellakaan tapahtuisi näin usein, ellen istuisi meidän olohuoneessa 10 tuntia päivässä joka ikinen päivä. Tässä on lopultakin vain kyse selviytymisestä. Mikelle pisteet siitä, ettei se edes yritä estää mua toteuttamasta itseäni.

Koulu alkaa olla lopuillaan, menossa on viimeiset viikot tentteineen ja palautuksineen. Tällä viikolla on vappu, jota en aio juhlia mitenkään erityisesti. Virtuaali-ryyppääminen ei oikein lämmitä, enkä edes muista mihin olen jemmannut haalarini. Tässä vähän suunnittelen omien munkkien paistoa silläkin uhalla että poltan koko mökin. Mette on myös hinkunut Pipsa-possun muotoista foliopalloa. Ehkäpä siinä on tarpeeksi vappuhulinaa tälle vuodelle.

Hiustenkasvatusta ja kirjoneuleita

Olen edelleen aika projektiluontoinen ihminen, aina pitää olla aloittamassa jotain uutta. Projektin laadulla ei sen sijaan ole niin merkitystä. Olen nyt puolivuotta jatkanut hiustenkasvatusta ja pyrkinyt vapautumaan vaalennuksista. Tyvi on jo useamman sentin mittainen ja vaaleampi latva näyttää välillä ihan asialliselta ja välillä ihan kulahtaneelta. Olen siis leikannut latvoja ihan reilusti ja käynyt jopa kampaajalla hakemassa hiuksiin kunnon kerrostuksen. Kyllä nyt kelpaa taas kaivata pitkää tukkaa.

Muita projekteja/huvituksia on ollut neulominen. Siitä asti kun opintoni siirtyivät kokonaan etätöiksi, olen lohduttanut itseäni kirjoneuleilla, sukilla ja lapasilla. Otteeni on ollut sen verran tiukka, että oikean käden ranne on vähän rikki ja tahtini on hidastunut. Olen siis päätynyt etsimään uutta projektia, ja tällä kertaa olen varma, että aloitan juoksun.  Minun on pitänyt monet kerrat ennenkin alkaa noudattaa jotain kohtuullista juoksuohjelmaa, mutta homma on aina tyssännyt alkuunsa. Nyt luulen olevani valmis uuteen yritykseen. Hommasin jopa uudet lenkkarit ja kaivoin vanhoja juoksutakkeja esille.

Tästä postauksesta tuli just sellainen sekava sillisalaatti,  joka ei ole ehkä lainkaan lukijaystävällinen, mutta tulipahan tehtyä. Mulla ei just nyt ole mielessä mitään erityisä postausaiheita, joten jos joku tämän vielä lukee ja haluaa mulle ehdottaa aiheita, niin antaa tulla vaan!

-Mia

Moni varmasti muistaa ne hetket kun lapsuudessa on kyselty haaveammattia. Mä olin sellainen lapsi, joka tykkäsi kertoa ihan ilman että edes kysytään. Välillä halusin olla kahvilantäti, joskus opettaja ja aina lauantaisin sisustusarkkitehti (lauantaisin tuli telkusta inno ja muut sisustusohjelmat).  Näin aikuisena sen oman haaveammatin keksiminen onkin ollut todella vaikeaa. Lähdin vähän umpimähkää yliopistoon ja löysin itseni lopulta mäkkärin kassalta. Olisi kieltämättä kivempaa olla ihminen joka oppisi muutenkin kuin kantapään kautta, mutta tässä sitä ollaan.

Ilmoitin tänään koululle, että valitsin opintosuunnakseni juridiikan. Lukitsin vastauksen, ja nyt tuntuu aika helpottuneelta, enää ei tarvitse pähkäillä. Nyt pitää vaan opiskella ja valmistua.

Juridiikan opinnot eivät tietenkään tee minusta asianajajaa tms. mutta lainopillinen tietämys yhdistettynä liiketalouden osaamiseen, kuulostaa omaan korvaani todella hyödylliseltä kombolta. Ajatuksena olisi vielä täydentää tätä settiä taloushallinnon kursseilla. Luulen että silloin mulla olisi kasassa aika hyvä osaaminen tulevaa uraani ajatellen. Voisin valmistumiseni jälkeen (hyvässä lykyssä) päästä tekemään töitä yritysjuridiikan parissa asiantuntijana.

Maisteriopinnotkin ovat ihan varteenotettava vaihtoehto, jos sopivaa työtä ei omalle kohdalle tule vielä valmistumisen jälkeen. Tässä elämänvaiheessa kun kotona pyörii jo yksi pikkuihminen, huomaan kaipaavani ennen kaikkea säännöllistä toimistotyötä. Olen täysin vakuuttunut siitä, etten enää koskaan halua tehdä vuorotyötä tai olla missään tekemisissä ravintola-alan kanssa. En myöskään halaja enää asiakaspalveluun (pitäkää tunkkinne). Kaipaan ennen kaikkea työtä joka vastaa omaa osaamista, ei kuormita kohtuuttoman paljoa, eikä saa minua kokemaan jatkuvaa huonommuutta. Siinäpä se noin lyhyesti sanottuna.

Jonkinlainen kevytyrittäminen/toiminimen perustaminen kiehtoo myös. Mutta mitään suurempaa liiketoimintaa en todennnäköisesti haluaisi yksin pyörittää ja tämäkin on toistaiseksi vain haave muiden joukossa.  Pakko muuten myöstää, että näiden asioiden kirjoittaminen ja julkistaminen ei ole ihan helppoa. Joku tässä vähän nolottaa. Tuntuu että olisi kuitenkin parempi pitää omana tietona, ettei kukaan vaan luule, että mä luulen itsestäni jotain.(Hyvänen aika!)

Toisaalta, luulen että omien haaveiden auki kirjoittaminen/ääneen sanominen on tärkeää. Se jotenkin konkretisoi asioita, eikä mun mielestä oikeasti tarvitse hävetä sitä, että haluaa tehdä elämällään muutakin kuin lyödä kassaan euron juustoa tai pestä vessoja.

                                                Muita suunnitelmia

En muista olenko vielä täällä maininnut, mutta mulla ei ole vielä ajokorttia. Olen tässä viimevuosien aikana miettinyt vakavissani sellaisen hankkimista ja auton laittamista ylipäätään. Olen selaillut autokoulujen hinnastoja ja päättänyt mennä autokouluun vuoden tai kahden vuoden päästä. Olen miettinyt tätä viimeiset 10 vuotta enemmän tai vähemmän ja nyt alan viimein olla sellaisessa elämänvaiheessa, että omalle autolle olisi käyttöä.

Omistusasunto on myös ihan konkreettinen tulevaisuuden haave, josta ollaan alustavasti puhuttu. Valmistumiseni jälkeen olemme suunnitelleen muutaman vuoden tiukkaa säästöä ja lopultakin ihan oman  yhteisen kodin ostoa. Mä itseasiassa koen välillä pientä ja hiljaista häpeää vuokralla asumisesta, tuntuu että tähän ikään mennessä mun olisi pitänyt jo ehtiä valmistua ja säästää tarvittava summa (kun muutkin 27-vuotiaat on ehtineet).  Ja sitten herättelen itseni todelliseen maailmaan ja muistan, että elämässä on tärkeämpiäkin asioita kuin asuntolaina, kyllä minäkin ehdin vielä sellaisen ottaa.

Koira ja vauva nro. 2

Nämä kaksi haavetta pyörivät aina toisinaan mielenpäällä, mutta tuntuvat juuri nyt niin kaukaisilta. Minulle on kuitenkin omalla tavallaan aika selkeänä ajatus siitä, että haluan lopulta isomman perheen ja lemmikin. En halua, että möttönen jäisi kokonaan ilman sisaruksia, olkoonkin, että niillä tulee olemaan usean vuoden ikäero. Minulla on itselläni yksi vanhempi sisar, eikä kuuden vuoden ikäerosta ole ollut meille mitään haittaa. Luulen myös että joskus kolmekymppisenä uudelleen äidiksi tuleminen voisi olla ihan toisella tapaa ihanaa. Olisin ainakin paljon valmiimpi ja varmempi äiti kuin olin Meten vauvavuotena.

Ja niin, olen nyt todistanut ajattelevani erittäin keskiluokkaisesti ja olevan henkiseltä iältäni lähempänä keski-ikäistä kuin teiniä. Mutta siinä ne nyt on, mun unelmat ja haaveet. Tän postauksen viimeistelyyn meni multa kokonaiset kaksi viikkoa.Mietin todella hartaasti näitä tärkeimpiä unelmiani ja huomasin siinä,miten eri tavalla ajattelen elämää nyt, kuin vielä muutama vuosi sitten. Joskus 22 vuotiaana haaveilin enimmäkseen kunnollisesta poikakaverista, kaksiosta, matkustelusta ja tosi timmistä kunnosta. Jonkinlainen pinnallisuus ja elämysten perässä juokseminen on karissut  ja tilalle on tullut tarve juurtua ja kuulua jonnekin. Joten jos joku ikinä kysyisi multa, miksi en koe ikäkriisiä enää, vastaisin, että vanheneminen on ollut parasta mitä mulle on tapahtunut (heti lapsen ja miken lisäksi).

• Mia

someone to you-Banners