Minusta ei tule isona opettajaa.

En tiennyt lukiossa lainkaan mitä haluaisin myöhemmin opiskella, valitsin kurssini ja kirjoitettavat aineet puhtaasti oman kiinnostukseni mukaan. Vasta lukion jälkeen viettäessäni ensimmäistä välivuottani, otin asiakseni istua alas lukuisten opinto-oppaiden kanssa ja päättää mitä teen. Olin lukiossa lukenut psykologiaa ja pidin lapsista, joten aika pian löysin kasvatustieteet ja sitä kautta luokanopettajan hakuoppaan. Siinä se, päätös tehty. Muistan vieläkin kuinka kova draivi minulla oli päästä opiskelemaan. Pelkäsin, että kaikki muut ympärilläni pääsevät ja minä jäisin johonkin välitilaan. Omistin koko kevään pääsykokeille ja vastoin kaikkia odotuksia pääsin Tampereen yliopistoon. Olin aidosti onnellinen saavutuksestani mutta vielä enemmän helpottunut siitä että enää ei tarvitsisi miettiä mitä teen elämälläni. Minulla oli suunta ja suunnitelma. Mutta kuten äitini minua aina varoitteli, elämä ei mene suunnitelmien mukaan.

Jo ensimmäisenä syksynä opintojeni vasta alettua, mieleni perukoilla jyskytti ajatus siitä, että olin väärässä paikassa. Kertakaikkisen kamala ajatus, josta en kehdannut kertoa kenellekään. Minua ahdisti se, etten kokenut lainkaan olevani opettaja. Minulta puuttui orastava opettajan identiteetti, josta meille opintojen lomassa paljon puhuttiin. Olin vain Mia. Kenelläkään muulla ei tuntunut olevan samanlaisia vaikeuksia, tai ainakaan niistä ei kukaan viitsinyt puhua, saati näyttää ulospäin. Motivaationi laski opintojen edetessä ja koin ulkopuolisuuden lisäksi suurta syyllisyyttä siitä, että olin kenties vienyt opintopaikan joltain paljon paremmalta opiskelijalta. Fuksivuosi oli myös tuolloin vasta itsenäistyneelle naisenalulle petollinen. Rymysin viikolla opiskelijabileissä ja viikonloput painoin töitä. Levolle ja kunnolliselle opiskelulle ei paljoa jäänyt aikaa. Ja pian tämä kaikki kostautui. Jätin opintoni kesken tokana vuonna. Ilmoitin itseni poissaolevaksi ja hommasin  työpaikan. Vuodet vierivät ja aina välillä jaksoin töiden lomassa edistää opintojani. Mutta tahtini oli tuskaisen hidas. En rehellisesti jaksanut uskoa enää aikoihin, että valmistuisin. Viime kesänä ajatus keskeneräisistä opinnoista tuntui erityisen musertavalta, sillä vuosikurssini valmistui. Olin onnellinen heidän puolestaan ja samaan aikaan niin pohjattoman surullinen ja pettynyt itseeni.

Työstin koko viime syksyn ajatusta lopullisesta luopumisesta. Oli aika löytää uusia unelmia ja antaa anteeksi itselleni se, ettei minusta tule opettajaa. Ja voi pojat, kuinka vapauttavaa onkaan päästää irti! Kumpa olisin antanut itselleni luvan jatkaa matkaa jo vuosia sitten. Tänä päivänä on keskusteltu paljon opettajan työn uuvuttavuudesta, sekä olemattomasta palkkakehityksestä. Opettajaksi hakeutuvien määräkin on romahtanut kuudessa vuodessa puoleen siitä mitä se oli kun itse pääsin opiskelemaan. Kaiken tämän jälkeen olen varma, että tein lopulta oikean valinnan. -mia