maailman yksinäisin viikko
Olen viettänyt kuluneen viikon yksin kotona vauvan kanssa, ja rehellisesti sanottuna en voi millään uskoa, että olen joskus asunut ison osan aikuisiästäni yksin. Kulunut viikko on tuntunut todella pitkältä ja yksinäiseltä. Kun ei ole mitään erityisempiä menoja, eikä Mikael ole ollut kotona, olen huomannut miten sosiaalinen ympyräni on kutistunut olemattomiin. Päivät ovat kuluneet hitaasti ja illat vielä hitaammin. Pienen lapsen äitinä ei ole varaa olla spontaani. Siinä missä muutama vuosi takaperin olisin täyttänyt tällaisen joutilaan viikon jos jonkinlaisella menolla, huomaan nyt istuvani sohvan nurkassa ilta toisensa perään netflixiä selaten.
Hurjinta mitä nyt keksin, oli pakata vauva vaunuihin ja käväistä extemporee Sokoksella vartti ennen sulkemisaikaa lauantai-iltana. Takaisin tullessa vauvani hirnui onnellisena vaunuissa ja minä sain tosissaan laittaa lenkkareihin vauhtia, että päästiin kotiin ilman, että yksikään hilpeä humalainen pysähtyy ihastelemaan pötkylääni. Tähän tällainen sivuhuomautus, että mä en tykkää siitä yhtään, kun tuntemattomat tulee kadulla ihmetteleen mun vaunumatkustajaa. Toki, ymmärrän että tällainen lähestyminen on ihan hyväntahtoista, eikä vauva ole siitä moksiskaan. Mutta silti mua ärsyttää.
Tajuan tässä kirjoittaessani muuten itsekin etten tiedä mistä mä tässä nyt oikein valitan. Tylsyys ja yksinolo voisi olla monelle työssäkäyvälle tai muuten vaan kiireiselle aikuiselle ihan tervetullutta vaihtelua. Lepoa ja akkujen latausta. Ehkä se miksi itse koen tämän joutilaana olon ja Miken poissaolon niin ikävänä voisi selittyä sillä, että olen ollut kotosalla toimettomana jo kohtuu kauan, paljon kauemmin kuin ikinä ennen eläissäni. Huomaan kaipaavani omia menoja, sellaisia mihin voin mennä ilman lastenvaunuja. Mulla on myös ikävä mun kavereita, vaikka olenkin niiden kanssa yhteyksissä viikoittain. Mulla on ikävä kaikkia yhteisiä nuortenaikuisten menoja. Vauvan kanssa on ihanaa, mutta silti sitä kaipaa välillä omaa vapauttaan. Varmasti jokainen äidiksi ryhtyvä käsittää ja hyväksyy ettei elämä ole enää koskaan entisellään, niin minäkin, mutta aina välillä se muutoksen lopullisuus iskee päin näköä ja pahalta tuntuu.
Näihin tunnelmiin -mia