Oivalluksia.
Kiitos kun luet. Vauhdikkaan blogin alun jälkeen tapahtui jotain, minkä tiesin tapahtuvan. Jutut loppui kesken. Kirjoitin lukuisia postauksia itsekseni, enkä julkaissut niistä ainuttakaan. Kaikki tuntui tökkivän, eikä minulla ollut mitään järkevää annettavaa. Olin kohtuullisen varma, että ne harvat lukijani unohtavat minut ja jatkavat matkaa paremmille apajille. Olin jokseenkin väärässä. Ystäväni Google analytics kertoi blogini saavuttaneen ennätykselliset 1200 yksilöityä käyttäjää yksin viime kuussa. Aivan älytön luku enkä oikein osaa sitä tulkita. Mutta näin varovaisesti voisi päätellä, että olen ylittänyt jo kymmenen lukijan rajapyykin. (kymmenen lukijaa, oli sellainen ajatus, joka minulla oli, kun aloin julkaista blogia). Suosituimpia postauksiani on luettu satoja kertoja, ja niitä tylsempiäkin on joku käynyt lukemassa uudelleen ja uudelleen. Kiva kun kelpaa. Vaikka tiedänkin,että kaikille ei ole kelvannut. Henkilökohtaisissa ja rehellisissä avautumisissa on olemassa myös se kääntöpuoli.Mutta tähän kohtaan siteeraankin Clark Gablea : ”Frankly my dear, I don’t give a damn.”joka nykyenglannilla kääntyisi: zero fucks given.
En ole koskaan ollut erityisen suosittu missään sosiaalisessa piirissä. Tällä tarkoitan kouluja joita kävin (ala-ylä-lukio-yliopisto) en yhdessäkään harrastusporukassa,enkä oikeastaan työpaikallanikaan. En osaa olla kaikille mieliksi, enkä tiedä olenko milloinkaan edes kunnolla yrittänyt. Hankala ihminen, vaikea ja vittumainen joku voisi päätellä. Mene ja tiedä. Olen hyvä pitämään salaisuuksia, mutten hyvä kätkemään tunteitani. Itken kun itkettää. Suutun ja lepyn yhtä nopeasti. Annan anteeksi kaikille muille paitsi itselleni. En oikein osaa selittää miksi haluan tämän sinulle kertoa. Ehkä siksi, että olet kuullut minusta ja haluat tietää lisää. Ehkä et pidä minusta, mutta sinua kuitenkin kiinnostaa. Tai ehkä olet yksi niistä kymmenestä ystävästäni joilta saan rohkeutta jatkaa blogiani.
Luulen että kaikenlainen suosio on lopulta vain illuusio. Kukaan meistä tavallisista tallaajista ei lopultakaan ole niin suosittu/inhottu kuin itse luulee. Suurinta osaa meistä ei edes lopulta kiinnosta niin paljoa. Ymmärsin jo lapsena että joku on aina suositumpi kuin toinen ja teini-ikäisenä aloin kyseenalaistaa tätä luonnonlakia. Aikuisena päättelin ettei suosiota kannata edes tavoitella. Jos liikaa yrittää tulee helposti ajaneeksi Volvolla metikköön.Minun kuusi vuotta viisaampi sisareni heitti jonkin aikaa sitten ilmoille ajatuksen kun avauduin hänelle elämästäni. Hän totesi minulle näin: mitäpä jos leikkisitkin sillä ajatuksella, että sinä olet suosittu ja kaikki ihmiset ympärilläsi haluavatkin olla juuri sinun ystäviäsi. Minua taisi silloin huvittaa koko ajatus, mutta nyt kun ajattelen asiaa, niin siinähän on järkeä. Jos ihan hetken sallii itsensä leikkiä sillä ajatuksella niin kenties sitä jotenkin resonoi ympärilleen eri tavalla. Ja kas, vihaajasta tulee seuraaja ja seuraajasta tulee fani. -mia