Olen viettänyt kuluneen viikon yksin kotona vauvan kanssa, ja rehellisesti sanottuna en voi millään uskoa, että olen joskus asunut ison osan aikuisiästäni yksin. Kulunut viikko on tuntunut todella pitkältä ja yksinäiseltä. Kun ei ole mitään erityisempiä menoja, eikä Mikael ole ollut kotona, olen huomannut miten sosiaalinen ympyräni on kutistunut olemattomiin. Päivät ovat kuluneet hitaasti ja illat vielä hitaammin. Pienen lapsen äitinä ei ole varaa olla spontaani. Siinä missä muutama vuosi takaperin olisin täyttänyt tällaisen joutilaan viikon jos jonkinlaisella menolla, huomaan nyt istuvani sohvan nurkassa ilta toisensa perään netflixiä selaten.
Hurjinta mitä nyt keksin, oli pakata vauva vaunuihin ja käväistä extemporee Sokoksella vartti ennen sulkemisaikaa lauantai-iltana. Takaisin tullessa vauvani hirnui onnellisena vaunuissa ja minä sain tosissaan laittaa lenkkareihin vauhtia, että päästiin kotiin ilman, että yksikään hilpeä humalainen pysähtyy ihastelemaan pötkylääni. Tähän tällainen sivuhuomautus, että mä en tykkää siitä yhtään, kun tuntemattomat tulee kadulla ihmetteleen mun vaunumatkustajaa. Toki, ymmärrän että tällainen lähestyminen on ihan hyväntahtoista, eikä vauva ole siitä moksiskaan. Mutta silti mua ärsyttää.
Tajuan tässä kirjoittaessani muuten itsekin etten tiedä mistä mä tässä nyt oikein valitan. Tylsyys ja yksinolo voisi olla monelle työssäkäyvälle tai muuten vaan kiireiselle aikuiselle ihan tervetullutta vaihtelua. Lepoa ja akkujen latausta. Ehkä se miksi itse koen tämän joutilaana olon ja Miken poissaolon niin ikävänä voisi selittyä sillä, että olen ollut kotosalla toimettomana jo kohtuu kauan, paljon kauemmin kuin ikinä ennen eläissäni. Huomaan kaipaavani omia menoja, sellaisia mihin voin mennä ilman lastenvaunuja. Mulla on myös ikävä mun kavereita, vaikka olenkin niiden kanssa yhteyksissä viikoittain. Mulla on ikävä kaikkia yhteisiä nuortenaikuisten menoja. Vauvan kanssa on ihanaa, mutta silti sitä kaipaa välillä omaa vapauttaan. Varmasti jokainen äidiksi ryhtyvä käsittää ja hyväksyy ettei elämä ole enää koskaan entisellään, niin minäkin, mutta aina välillä se muutoksen lopullisuus iskee päin näköä ja pahalta tuntuu.
loppuvuosi 2014. Olin vielä autuaan tietämätön, mitä kaikkea vuodet tuovat tullessaan.
Tein ensimmäisen kunnollisen uuden vuoden-lupauksen 17-vuotiaana lukiolaisena. Oli vuosi 2011 ja minä lupasin laihduttaa. Tuo lupausten lupaus, jonka lunastin myöhemmin useammin kuin kerran.
Tuli vuosi 2012, olin rientänyt töiden jälkeen katsomaan keskustan ilotulituksia. Olin ihan yksin väkijoukossa ja kotiin kävellessäni lupasin itselleni sen kummempia miettimättä, että vuoden päästä en todellakaan olisi yksinäni.
Tuli Uusivuosi 2013 , ja olin liikkeellä yhden tyttökaverini kanssa. Kävimme syömässä ja menimme baariin, josta löysimme lisää seuraa. Sain uuden vuoden suukon ja muistan tuolloin miettineeni, ettei näin hyvää lupausten putkea pidä katkaista. Lupasin siis päästä opiskelemaan tulevana keväänä.
Vuoden 2014 saapuessa, minulla oli kaikki mitä olin aiemmin luvannut. Olin kasvatustieteen fuksi, painoin hyvin vähän ja ystävieni keskellä koin ensimmäistä kertaa eläissäni, että joku voisi rakastua minuunkin. Niinpä lupasin löytää poikakaverin. Löysin niitä kaksikin kappaletta, joista toisen kanssa olen yhä tänä päivänä hyvissä väleissä.
2015 vuodenvaihde on jäänyt mieleeni hyvin kipeänä muistona. Olin tuolloin aivan loputtoman uupunut. Tein liikaa töitä ja liian vähän kouluhommia. Olin jatkuvasti stressaantunut ja onneton. Tunsin myös itseni hyvin yksinäiseksi etäsuhteessa. Lupasin hidastaa.Kuluvana vuotena ilmoitin itseni poissaolevaksi yliopistolle ja erosin poikakaveristani.
Uusivuosi 2016 :Olin onnistunut irtaantumaan parisuhteestani ja opinnoistani. Vietin uuttavuotta parhaan kaverini kanssa ja tein epämääräisen päätöksen olla onnellinen. Vuosi oli minulle todella hyvä, viihdyin töissä ja löysin monta rakasta ystävääni. Mikä rikkaus.
2010-luku oli railakas.
Uusivuosi 2017: Olin täynnä voimaa ja energiaa, lupasin paiskia töitä tulevana vuonna. Ja niin tosiaan tein. Minulla oli kaksi työtä ja siihen päälle sain vielä edistettyä opintojani. Vietin myös vuonna 2017 elämäni hauskimman kesän. Olin enimmäkseen todella onnellinen.
2018 saapui ja olin pikkuhiljaa alkanut kokea tyytymättömyyttä elämäntilanteeseeni, kaikki oli ihan hyvin, mutta koin junnaavani paikallaan. Olin aika hukassa sen suhteen mitä halusin. Joten uudenvuoden-lupaukseni oli yksinkertaisesti selviytyä vaikeiden aikojen yli. Kesällä 2018 minä ja ystäväni sanoimme hyvästit sinkkuelämälle ja se on ainoa asia, joka pelasti minun poikkeuksellisen p”skan vuoteni.
2019 vuodenvaihde tuli vietettyä rakkaani sylissä, olin todella onnellinen. Tilanne työpaikallani oli kuitenkin tulehtunut todella pahasti ja lupasin itselleni irtisanoutua heti tilaisuuden tullen. Irtisanominen oli lopulta ainoa oikea vaihtoehto. Ja irti päästäminen tuntui lopulta itseasiassa niin hyvältä, että päätin myös lopullisesti hyvästellä vanhat opintoni ja hakea uusiin. Kuluneena vuotena siivosin elämästäni valtavan määrän vanhaa painolastia, annoin itselleni paljon anteeksi vanhoja virheitäni, tulin äidiksi ja aloitin blogin. Kuluneena vuotena olen ollut rohkeampi kuin koskaan, mutta vuosi on myös vaatinut veronsa. Olen menettänyt todella monta ystävää, mutta lopulta päättänyt mennä eteenpäin ja olla kiitollinen niistä ihmisistä, joita minulla vielä on. Tällä hetkellä olen uudenlaisessa tilanteessa, sillä olen tehnyt tulevalle vuodelle 2020 kaksi lupausta.
Lupasin arvostaa itseäni enemmän. Äitiyden myötä olen unohtanut, että olen myös kaikkea muuta. Vauva on vaatinut minulta paljon, olen ollut tänä syksynä monella tapaa epävarma. Päätin alkaa arvostaa ja kohdella itseäni paremmin. Minä olen pärjännyt hienosti. Toinen lupaukseni on, etten unohda olla kiitollinen tästä kaikesta mitä minulla nyt on. Tulevana vuotena tulen kohtaamaan erilaisia vanhemmuuden haasteita, sillä jään lapseni ”yksinhuoltajaksi” maaliskuussa. Mieheni lähtee rauhanturvaajaksi ja saan pyörittää kotia 5kk ihan itsekseni. Syksyllä onkin Miken vuoro jäädä tytön kanssa kotiin, sillä minä lähden takaisin koulunpenkille kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Tiedän, että monelle uudenvuoden lupaukset ovat ihan liibalaabaa. Olen kuitenkin joka vuosi luvannut vain ja ainoastaan itselleni, enkä kenellekään muulle. En ole edes aikaisemmin paljastanut lupauksiani.
Koska tahansa voi olla hyvä pysähtyä ja kysyä itseltään missä mennään ja mitä oikeasti haluaa. Monet päätökseni, toiveeni ja haaveeni ovat olleet aikanaan niin henkilökohtaisia, etten ole kehdannut myöntää niitä varsinaisesti ääneen. Olen vain mutissut ne itsekseni enemmän tai vähemmän päissäni. Se että olen oikeasti onnistunut tavalla tai toisella lunastamaan jokaisen kuluneen vuosikymmenen lupauksen, on yllättänyt minut itsenikin.
