Mistä miehen tulisi oppia puhumaan?
Puhumisen tärkeys. Se minulle tuli mieleen perjantaina psykologini vastaanotolla. Puhumisen tärkeydestä puhutaan kyllä, mutta mihin se sitten vaikuttaa? Kun keskustellaan puhumisen tärkeydestä, niin huomio kiinnittyy usein siihen, joka vastaanottaa puhetta. Luottamuksen rakentaminen, rehellisyys, avoimuus… Kuuntelija pääsee jyvälle puhujan päänsisäisestä maailmasta. Entäpä puhuja itse?
Minulle puhumattomuus aiheuttaa sietämätöntä stressiä. Näin on aina ollut, vaikkakin nuorempana miehenä pidätinkin lähes kaiken itselläni ja puhuessani suodatin tunteitani, ajatuksiani, spontaaneja juolahduksia mielessäni. Pidin itse sitä arvostettavana asiana, ettei jakanut juuri mitään itsestään muille. Edes merkittävimmälle puoliskolleen. Painetta ja stressiä piti vain sietää, ottaa se vastaan kuin mies. Ja eihän siinä hyvin lopulta käynyt.
Tässä viiden vuoden sisällä minulla on ollut yksi suhde, missä toinen osapuoli on useasta eri sattuneesta syystä ollut kykenemätön kuuntelemaan minua. Siis ollenkaan. Pisin puheenvuoroni tuossa suhteessa on kestänyt viisi minuuttia, jota on sävyttänyt useaan otteeseen sanottu ”turpa kiinni, voisitko kuunnella.” Eikä siitäkään hänelle mitään mieleen jäänyt, se vain toimi polttoaineena hänen omille ajatuksilleen ja mielikuvilleen hänestä itsestä.
Pidin sitä aika normaalina tilana. Sitä, ettei elämässäni ollut ketään, joka olisi ollut juurikaan kiinnostunut minun pääni sisäisestä maailmasta. Ajattelin, että tällaista se elämä on minun kohdallani. Kunnes viime kuussa tapasin ihmisen, joka osoitti miten valtava vaikutus on kuulluksi tulemisen kokemuksella.
”Tuo toinen ei varmasti kuuntele minua…”
Kun olen puhunut tälle ihanaiselleni, niin olen kokenut itseni moottoriturvaksi. Minä moottoriturpa? Älä vittu viitti! Saan puhua puoli tuntiakin putkeen ilman sen suurempia keskeytyksiä, ja silloinkin korkeintaan keskeytykset ovat olleet tarkentavia kysymyksiä. En ole tottunut sellaiseen ja se aiheuttaa minussa ahdistusta, että olenkin äkisti niin paljon äänessä. Olen puhunut siitä hänelle ja hän on lohduttanut minua: ”Tykkään kuunnella sinua.” Mitä? Eikö hän halua jatkuvasti suunvuoroa? Onko tämä totta, että hän istuu tuossa hiljaa ja vain kuuntelee? Ei voi pitää paikkaansa, ehkä hän vain esittää kuuntelevansa…
Niinpä. Kun kohtaa sellaisen ihmisen, joka kykenee olemaan läsnä ja kuuntelee, niin sitä kohtaa valtavaa sisäistä epäilystä. Siitä, että ei tuo toinen oikeasti kuuntele. Omat epäilykseni varisivat hyvin aikaisessa vaiheessa, sillä ihanaiseni osoitti minulle toiminnallaan miten tarkasti hän on kuunnellut minua. Täytyy vain uskoa omia havaintojaan, jottei haaskaisi aikaa epäilykselle.
Puhumattomuus henkilökohtaisista asioista aiheuttaa stressiä ja se on johtaa kokemukseen siitä, että on yksin. Tämä voi tapahtua myös parisuhteessa, jossa puhutaan muuten paljon. On nimittäin kiinni puheenaiheista miten ihminen kokee itsensä suhteessa toiseen. Minulla on ollut suhteita, joissa on puhuttu paljon ja aikaa on käytetty pöydän ääressä istuskeluun. On puhuttu asioista laidasta laitaan, mutta omat päänsisäiset aiheet ovat jääneet avaamatta puheen muodossa. Ja se on johtanut etääntymiseen ja lopulta suhteen loppumiseen.
Niinpä neuvoisin itseäni tulevaisuutta ajatellen näin: ”Älä keskity muihin, vaan itseesi. Puhu ajatuksiasi merkittävimmälle puoliskollesi, äläkä keskity muiden ihmisten asioiden ruotimiseen.”