Ajatuksia traumoistani ja väkivaltaisuudestani

Lainasin tällä viikolla Jyväskylän kaupunginkirjastosta terapeutti Harri Virtasen kirjoittaman kirjan Trauma ja rakkaus – eli kuinka selviytyä mahdottomasta. Hän on koonnut siihen tietämystään traumoista ja siitä miten ne näyttäytyvät parisuhteissa; parisuhteen aikana syntyneitä traumoja tai vasta parisuhteessa käsiteltyjä, aiemmin elämässä syntyneitä traumoja. Hän toteaa, kuten moni muukin asiantuntija häntä aikaisemmin, että parisuhde voi olla terapeuttinen itsessään. Hän kirjoittaa, että ”… jo tieto toisen traumatisoitumisesta ja siitä johtuvista toimintamalleista voi auttaa. Jos ymmärtää toisen hankalaa ja vahingoittavaa käyttäytymistä trauman läpi, ymmärtää myös sen, ettei se ole tahallista.” Voi kun se olisikin noin yksinkertaista.

Tieto toisen traumasta ei suoranaisesti auta vielä mitään. Tieto auttaa vain siinä, että osaa välttää avaamasta trauman aiheuttamaa haavaa tarpeettomasti esimerkiksi puheillaan tai käyttäytymisellään. Tämä tietysti vaatii sen, että ihminen on kiinnostunut ottamaan huomioon traumatisoituneen ihmisen. Paljon tärkeämpää olisi se, että ymmärtää traumatisoitumisessa syntyneen haavan syvyyden ja sen syntymekanismeja. Ja osoittaa sen, että on aidosti kiinnostunut toisen niin kipeästä kokemuksesta, vaikka traumatisoituneen olisi vaikea puhua tai on jopa haluton puhumaan siitä. Se viestittää trauman kokeneelle ihmiselle, että hänen henkilökohtainen kokemus otetaan todesta.

Virsi on hyvin erilainen jos kumppanina tai läheisenä on ihminen, jolla lukuisia traumaattisia kokemuksia ja jotka ovat syntyneet varhaisessa vaiheessa tämän elämää. Silloin on vaarana se, että tapahtuu yliymmärtämistä ja sen seurauksena omien käytösmallien vahingollista muokkaamista. Esimerkiksi päihdeongelmista kärsivä traumatisoitunut ihminen saattaa keskellä yötä herättää ja alkaa puhumaan jostain hänelle sillä hetkellä tärkeästä asiasta. Yliymmärtäväinen ihminen ei osaa huomauttaa, että on yö ja silloin pitäisi levätä, jonka lisäksi kertoisi asiasta voitavan keskustella sitten seuraavana päivänä. Yliymmärtäväinen ihminen sopeutuu traumatisoituneen tilaan ja siirtää syrjään omat tarpeensa. Jos tätä tapahtuu useita päiviä putkeen, niin jossain vaiheessa traumatisoituneen ihmisen kumppani on polttanut kynttilänsä loppuun. On hyvin todennäköistä, että silloin traumatisoituneen ihmisen kumppani tai läheinen toimii tavalla, joka syventää traumatisoituneen haavaa ja vaikeuttaa asian käsittelemistä kehittävällä tavalla.

Virtasen kirja on kyllä oikein hyvä ikkuna parisuhde-elämään, jota leimaa toisen ihmisen trauma. Olen itse kuitenkin kokenut traumatisoivia kokemuksia elämäni aikana ja seurustelin jonkin aikaa vakavasti traumatisoituneen ihmisen kanssa. Meillä molemmilla oli sellaisia haavoja, jotka aiheuttivat täysin varmasti molemmille tunne-elämän epävakautta, ja kohtalaisen varmasti on ollut vaikuttamassa toisen epävakaan persoonallisuushäiriön muodostumiseen. Kumppanillani oli silloin ja on edelleen päihdeongelma, joten mistään helposta suhteesta ei ollut kyse. Siihen sisältyi päihteiden väärinkäyttöä, sekä molemminpuolista henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Ja juurisyyt ovat traumoissa. Lähes poikkeuksetta.

Traumoistani ja väkivaltaisuudestani

Minun traumani ovat johtaneet siihen, että olen ollut elämässäni ikään kuin sivustaseuraaja. On tuntunut, ettei mikään ole ollut oikein omissa käsissäni. Olen hetkittäin löytänyt itsestäni aktiivisen toimijan, mutta hetken päästä olen löytänyt itseni jonkun toisen talutusnuorasta. Olen tehnyt elämäni aikana paljon asioita, joita en olisi itse halunnut tehdä tai olen kokenut ne väkinäiseksi puurtamiseksi. Olen esimerkiksi jatkanut opiskelua, vaikka itse ymmärsin ettei minusta olisi ollut juuri sillä hetkellä siihen. Tai olen suostunut joustamaan, vaikka oma mielipiteeni olisi ollut paljon perustellumpi.

Tyttöystävän kuolema ollessani 18-vuotias on aiheuttanut sen, että olen pitänyt monet minulle tärkeät ihmiset hyvin etäällä ja kaveripiirini on ollut hyvin suppea. Tuon tapahtuman jälkeen valtaosa kaveripiiristäni katosi ja minusta tuli eräänlainen yksinäinen susi. Myös parisuhteessa. En juurikaan hiiskunut omasta sielunmaisemastani ja purin hammasta kohdatessani stressiä. Se tosin vaikutti käytökseeni ja olin aika varmasti tiuskiva sekä äkäinen, vaikka sanoinkin ”ettei minua vaivaa mikään.” Näin vuosien jälkeen näen sen olleen hyvin vahingollista kumppanilleni ja erityisesti itselleni. Se ei nimittäin auttanut silloin kun sairastuin keskivaikeaan masennukseen.

Tyttöystävän menetyksen lisäksi minulla on toinen trauma, mutta paljon pidemmän ajan kuluessa muodostunut ja varhaisempi. Kiusatuksi tuleminen. Ja ainoa keino lopettaa kiusaaminen oli väkivalta. Se on johtanut siihen, että pidättäytymiskykyni loppuessa saatan olla väkivaltainen. Kun pinna katkeaa lopullisesti ja kohtaan sillä hetkellä väkivaltaista provokaatiota, niin saatan käyttää äärimmäistä väkivaltaa tällaista ihmistä kohtaan. Ja se on traumatisoivaa itsessään. On ollut järkytys huomata elämäni aikana, että pystyn lyömään ihmistä, jota rakastan. Silloin kun olosuhteet ovat oikeat. Ja ilkkujille voin todeta sen, että ”ei, en ole kokenut oloani kovinkaan miehiseksi lyötyäni toista. Enemmänkin olen ollut vihainen sille tilanteelle ja itselleni, että olen lyönyt toista ihmistä.” Totta kai minua on aina provosoitu tällaisissa tilanteissa, mutta se ei ole mikään syy menettää itsehillintäänsä. Se mikä on toiminut kiusaajiani vastaan lapsuudessa ei todellakaan toimi tänään aikuisten ihmisten välisissä konfliktitilanteissa.

Traumat vaikuttavat ajattelu- ja käytösmalleihin. Mitä vakavammasta traumasta on kyse, niin sitä tärkeämpää sitä olisi hoitaa ammattilaisen kanssa kumppanin tai läheisten sijaan. Läheiset voivat tietysti auttaa tällaisessa tilanteessa, mutta vain rajojen ja ymmärryksen kehittämisen kautta. Ja mitä traumatisoituneeseen ihmiseen tulee, niin jokainen pelastaa itse itsensä. Ketään ei voi väkisin pelastaa tämän puolesta. Kärsi sitten PTSD:stä, alkoholismista, huumeongelmasta tai persoonallisuushäiriöstä, niin tie eheytymiseen kulkee oman peilikuvan tuijottamisen kautta. Viat omassa elämässä korjaantuvat lähes aina sitä kautta.