(Pako) ensi-illasta innoittajani luo
Seisoin eilen illalla jo hieman tuskastuneena näyttämöllä ja vilkuilin kelloa, joka näytti edenneen jo puoli kahdeksaan. Olin luvannut rakkaalleni, että pääsisin pois puoleen mennessä. Arvioin ettei ensi-illan juhlatilaisuudessa menisi sen kauempaa, mutta kiitos- ja muistamispuheet olivatkin olleet olettamaani pidempiä. Lisäksi juttusille tuli puheiden jälkeen useampi katsomossa ollut ja yritin pitää keskustelut mahdollisimman informatiivisina ja tiiviinä, jotta keskustelijoiden tiedonnälkä tyydyttyisi mahdollisimman nopeasti. Katsoin taas kelloa ja jälleen eräs katsojista tuli keskustelemaan. Tällä menolla en ehdi kuin nopeasti pyörähtämään ovella, minä ajattelin.
Kun sitten lopulta pääsin ihanaiseni ovelle reilua puolta tuntia myöhemmin, olin kuitenkin huojentunut. Minua ei enää edes harmittanut se Citroen-kuski, joka ajeli puolet matkasta edelläni noin 30 km/h. Ihanainen oli odottamassa minua, mutta ymmärsi itsekin etten voisi kuin olla hetken siinä ennen lähtöä. Se aika minkä ehdin siinä olemaan, kuluikin halaamiseen ja rakkauden täyttämiin sanoihin. Illan tapahtumat kuvailin vain muutamalla sanalla, sillä en halunnut haaskata vähäistä aikaa stooraamiseen, mihin minulla on kyllä ikävä kyllä taipumusta.
Jos olisin tiennyt missä teatterin niin sanottu takaovi sijaitsee, minä olisin todennäköisesti ottanut hatkat jo verhoihin päästyäni. Kun mietin mikä minulle on oikeasti tärkeää, niin se ei todellakaan sijaitse missään näyttämöllä tai minulle tuntemattomien ihmisten naurussa tai kyynelissä. Se sijaitsee minun sydämessäni ja kohdistuu ihmiseen, joka on tuonut elämääni valtavan paljon lämpöä ja turvallisuuden tunnetta. Kun kuuntelin puheita teatterilla minä ajattelin, että puheet koskettavat eniten näitä tovereitani. Näitä ihmisiä, jotka ovat saaneet mielettömän paljon enemmän tästä irti kuin minä itse. Se mikä on antanut minulle eniten ei ole täällä tällä hetkellä, vaan vasta huomenna. Huomenna on todellinen ensi-iltani.
Taiteessa on aina jokin innoittaja. Taiteessa, mikä lopulta realisoituu. Minun innoittajani enenevässä määrin on ollut yksi ihminen, joka uskalsi reilu kolme kuukautta sitten luottaa minuun. Ja siitä minä olen äärettömän kiitollinen. Kun nyt esiinnyn tänä iltana, niin esiinnyn hänelle. Vain ja ainoastaan hänelle. Näin minä sen ajattelen, vaikkei se näkyisikään minusta ulospäin.
En suinkaan vähättele projektimme lopputulosta, vaan osaan olla valtavan onnellinen tästä lopputuloksesta. Siitä tuli niin hyvällä tavalla erilainen kuin aluksi kuvittelin, mikä taas on opettanut minulle paljon ihmisen syvimmistä tunnoista. Katsojien kautta olen oivaltanut mitkä asiat heitä kiehtovat ja mitkä asiat saavat heissä aikaiseksi tunteita. Niin iloa, kuin suruakin. Tätä tulen varmasti jollain tavalla hyödyntämään tulevaisuudessa, mikäli taide tulee olemaan osa luovuuttani. Se ei välttämättä tapahdu teatterin kautta, sillä todennäköisempänä väylänä pidän kirjallisuutta. Kirjoittamaan kun olen kuitenkin oppinut paremmin kuin näyttelemään, missä olen kuitenkin lopulta vain keskinkertainen kopioija, muiden etevämpien esiintyjien apinoija suoranaisesti.