Isän viimeinen paluu kotiin
Isä on vihdoin kotona. Asensimme eilen äitini kanssa isäni sängyn jalkoihin korokepalat, jotka valmistin koulussa ennen pois lähtöä. Sänky sattui olemaan nyt niiden ansiosta oikealla korkeudella, kun nostimme isän sille kahdestaan invataksikuskin kanssa. Kuski ei ilmeisesti ollut aiemmin nostellut potilaita, sillä hänellä oli aluksi vaikeuksia löytää siirtolakanasta kädensijoja. Isä saatiin petiin riuskalla nostolla ja hetken päästä olinkin jo asetellut isäni sellaiseen asentoon, että henki kulki paremmin kuin saapuessa. Nostaessa ja asentoa korjatessa isä vaikeroi, johon vastasin: ”Ei mitään hätää, pääsit kotiin omalle sängylle. Korjataan hieman asentoa ja laitetaan lisää tyynyjä.”
Äitini palasi apteekista ja paransimme yhdessä isän asentoa. Tämän jälkeen annoimme koirani (isälläni on muuten sama kutsumanimi kuin koirallani) käydä tervehtimässä häntä. Aina kun käyn katsomassa isääni tämän huoneessa, koirani asettuu makaamaan sängyn vierelle sille puolelle, missä isäni makaa sillä hetkellä. Koirani onkin ollut isän sairaalaan lähdön jälkeen hieman levoton ja yrittänyt etsiä tätä talosta.
Nyt kun isäni on kotona, niin olen huomannut kulkeneeni edes takaisin huoneen ja keittiön välillä. Seison välillä sängyn vierellä ja katselen kun hän hengittää tilastaan huolimatta rauhallisesti, tasaiseen tapaan. Isä makaa siinä huoneessa ja jotakuinkin samalla paikalla, missä minä makasin 35 vuotta sitten. Ajattelin, että ”osat ovat nyt vaihtuneet.” On rankkaa nähdä isänsä tuollaisessa kunnossa, hän kun on toivonut saappaat jalassa lähtöä. Viime syksynä hän sanoi, ettei se kuolema niinkään pelota. Kivut kylläkin.
Tuki, joka auttaa pysymään tässä hetkessä
Tällaisena hetkenä läheiset antavat minulle voimaa, erityisesti ihanaiseni. Olenkin maininnut hänelle tästä muutamaan otteeseen ja todennut, että tämä olisi paljon rankempaa ilman häntä ja hänen tukeaan. Hän ja hänen lapsensa ovat auttaneet minua pysymään tässä hetkessä, keskittymään läsnäolemiseen ja elämään. Eilenkin kun kävin hänen luonaan, tulin leikkineeksi pikkusällin kanssa legoilla. Vaikka ajatukseni harhaili tuolloin, niin sain kaivattua hengähdystaukoa murehtimisesta. Sellaiseen kun väistämättä ajautuu tällaisessa elämäntilanteessa, vaikka kuinka olisi kehittänyt itseään henkisesti. Toisaalta, en minä huomista murehdikaan. Murehdin vain isäni tämänhetkistä tilaa.
Isä on nyt saattohoidossa. Ellei hänen tajunnantilansa tuosta kohoa, niin hän tulee nääntymään lopulta. Lopun tuleminen on täysin kiinni siitä, miten vahva sydän hänellä on ja miten kauan se jaksaa pitää yllä elämää hänen kehossaan. Siihen saakka ei auta kuin odottaa. Ja se vasta onkin rankkaa. Epätietoisuus.