Isäni, In Memoriam

Lauantaina 12.3., hieman jälkeen kello yhden yöllä, äitini avasi huoneeni oven ja sanoi: ”Nyt se isä on lähtenyt.” Puin vaatteet ylleni ja menin isäni huoneeseen. Hiljaisen hetken jälkeen aloin avustamaan äitiäni isän viimeisessä siistimisessä. Asetimme hänet levolliseen asentoon, poistimme ylimääräiset tyynyt ja katsoin vierestä, kun äitini sitoi isän auki jääneen leuan, ajeli tämän parran ja kampasi ohueksi käyneen tukan. Lopuksi peitimme hänet valkoisella liinalla, sytytimme yöpöydälle kynttilän ja laitoimme soimaan pianosonaatteja sisältäneen levyn. Kun äiti asetti isäni rintakehälle tulppaanin, kävin ottamassa hattuhyllyltä isäni kaikkein rakkaimman hatun: Kipparin lakin. Suurella arvokkuudella asetin sen isäni vatsalle, sillä se jos mikä on ollut isäni tunnistettavin asuste.

Lukemattomat kerrat isäni kertoi minulle tarinaa siitä, milloin hän sai päähänsä ajatuksen oman veneen rakentamisesta. Kaikki alkoi siitä, kun hän nuorena kouluikäisenä poikana rakensi lautan kylän myllyllä. Hän sai luvan omalta isältään käyttää myllyltä löytyneitä puita, missä hänen isänsä toimi tuolloin myllärinä. Isäni laski kertomansa mukaan lautan vesille jokeen ja seilasi sillä järvelle saakka. Kaikki meni hyvin siihen saakka, kunnes vesi syveni äkisti ja pohja katosi näkyvistä. Tuon kokemuksen myötä hänelle jäi koko loppuiäksi muistiin jäänyt mielikuva siitä, että hän haluaa kipparoida jossain vaiheessa elämäänsä omaa venettä pelkän lautan sijaan.

Vene, jonka isäni aikanaan rakensi, leimasi elämääni aina tähän päivään saakka. Lukuisina kesinä teimme retkiä Päijänteellä ja myöhemmin Keiteleellä, välillä lähtien veneilemään myöhään yöllä ja suunnistaen valonheittimen varassa sekä merikarttaan luottaen. Vene oli isäni unelma, jonka hän saavutti. Vene oli isäni valtakuntaa, ja jossa hänen sanansa oli ehdoton laki. Siksi olikin merkittävää, kun viime syksynä venettä talvisäilytykseen valmisteltaessa hän kävi läpi kevään toimet minulle läpi. Siltä varalta, ettei hän olisi itse sitä tekemässä tai vähintäänkin valvomassa. Nyt on sanomattakin selvää, ettei veneen veistäjä ja kippari itse ole sitä tekemässä tänä keväänä.

Olen edesmenneen isäni nuorin poika, enkä voi nimetä mitään sellaista taitoa minkä isäni olisi minulle opettanut. Lapsuudessani hiihdimme paljon, mutta sitä taitoa en häneltä oppinut. En myöskään oppinut rakentamaan hänen opastuksellaan, sillä kotitalo ja vene olivat jo valmiina syntyessäni. En myöskään oppinut musiikista isältäni juuri mitään, sillä hän ei koskaan ollut mentori eikä opettaja. Hän oli musiikin rivisotilas, soitti nuoteista eikä osannut improvisoida. Hänen armeijan soittokunnassa saamansa opit eivät koskaan avautuneet minulle. En koskaan ymmärtänyt hänen musiikillista tapailuaan ’du dam dim dam dam di dam.’

Isäni vaikutuksesta

Isäni suurin vaikutus minussa itsessäni on kuitenkin se, että ihmistä ei pidä arvioida maineen perusteella. Moni hyvän maineen omaava voi olla saavuttanut maineensa kyseenalaisin keinoin. Moni kovan maineen saanut voi olla oikeasti heikko ja heiveröisen maineen omaavassa ihmisessä voi olla sellaista selkärankaa, ettei sitä monelta muulta löydy. Hän ei arvostellut ketään taustansa perusteella, joten hän saattoi rauhassa kulkea näitä kylän raitteja ja pitää kotinsa ovea lukitsematta. Itse asiassa vasta vuosituhannen vaihteen jälkeen kotiovesta alettiin ottamaan avain pois muulloinkin kuin poissa ollessa; sitä ennen ovi oli kaikille vierailijoille avoin. Jopa varkaille, jotta heidän ei tarvitsisi rikkoa paikkoja vain nähdäkseen, ettei talossa ole mitään arvokasta. Toisaalta, lähiseutujen hämärätyötä tekevät eivät milloinkaan käyneet isäni luona varkaissa. Isäni olisi kyllä saanut selville tekijät, ja se olisi ollut suurempi häpeä kuin poliisille kiinni jääminen.

Isäni ei ollut mikään suuri eikä mahtava, vaan täysin tavallinen suomalainen mies tavanomaisine heikkouksineen. Ikäluokassaan hänellä oli kuitenkin selkärankaa myöntää olleensa väärässä, vaikka se välillä hänestä vaikeaa olikin. Vanhemman roolissa hän ei ollut lähellekään täydellinen, mutta hän onnistui kuitenkin kasvattamaan pojistaan kohtalaisen rehellisiä ihmisiä. Parhaiten hän onnistui isoisänä, jona häntä jää kaipaamaan viisi lastenlasta. Viimeisinä hetkinään häntä oli katsomassa heistä samaan aikaan kaksi ja kuoleman koittaessa läsnä oli yksi näistä lapsenlapsista. Hän oli ylpeä poikiensa lapsista ja osoitti aina rakkautta jälkipolviaan kohtaan.

Puuseppä viimeiseen asti

Tulen kaipaamaan isääni aina silloin kun haluaisin näyttää saavutuksiani ja aikaansaannoksiani puusepäntyön saralla. Hänhän oli ennen kaikkea puuseppä, jonka kädenjälki näkyy lapsuudenkotini ikkunoissa ja ovissa, keittiön kaapeissa ja portaikossa. Onnekseni ehdin opiskeluissani edetä niin pitkälle, että meillä oli keskusteltavaa puusepän ammatista. Uskon, että hän oli erittäin ylpeä tästä ammatinvalinnasta. Uskon, että hän oli minusta ylpeä siitä huolimatta, että olen tehnyt elämässäni karmaisevia virheitä.

Minua harmittaa suuresti se, että isäni ei päässyt näkemään minua näyttelemässä kaupunginteatterin näyttämöllä. Juuri tuona iltana hänen vointinsa romahti. Minua lohduttaa kuitenkin se, että hän pääsi näkemään minut vapaana ja lähtemässä neljän viikon ajan puusepän harjoitteluun aamukuudelta. Keitin aamulla aina sen verran enemmän kahvia, että siitä riittäisi hänelle, jos hän sattui heräämään ennen lähtöäni. Ja usein hän heräsikin. Jotain hänen kokemastaan arvostuksesta puusepän tointa kohtaan kertoi se, että hän kysyi joka kerta: ”Saanko ottaa kahvia?” Minun teki mieli vastata, että saa kun onhan se teidän hankkimaanne kahvia. Vastasin kuitenkin: ”Totta kai, keitin minä sitä sen verran.”