Kihelmöintiä ja perhosia vatsanpohjassa

Kohta se tapahtuu. Me nimittäin tapaamme tänään ensimmäistä kertaa. Vatsanpohjassani on perhosia, ihoani kihelmöi ja kuumottaa, minkä lisäksi tunnen olevani kuin teinipoika, näin 35-vuotiaana miehenä. Minulla ei ole mitään muita odotuksia kuin se, että pääsen kohtamaan minulle hyvää oloa aiheuttaneen ihmisen. Naisen, jonka pelkkä persoonan ajattelu tuo hymyn kasvoilleni.

Olemme puhuneet puhelimessa paljon, viikon kuluessa lukemattomia tunteja. Niitä kertyy, kun hän on saanut lapset iltaisin nukkumaan ja soittaa nautittuaan hetken omasta ajastaan. Ei meidän ole ollut tarkoitus puhua puolille öin puhelimessa, pitäähän sitä minunkin herätä joka arkiaamu aikaisin. Mutta olen huomannut, että aika liitää hänen kanssaan puhuessani.

Eilen illalla pohdimme tätä päivää ja tulevaa tapaamistamme. Aluksi oli hyvin epävarmaa, että tulisiko minulle tälle päivälle ylivoimainen este. Aamulla kun heräsin ja selvisi, ettei näin kävisi, laitoin hänelle viestin: ”Oikein hyvää huomenta 😊 Erityisesti siksi, että pääsin lähtemään…” Sainkin siihen häneltä innostuneen vastauksen.

Joku voisi sanoa minulle, että noin innostuneena voi kohdata pettymyksen. Siis jos odotukset kariutuvat ja hän on todellisuudessa erilainen kuin kuvittelin. Niinhän sitä voisi luulla. Mutta minulla on tapana ihastua ja rakastua sieluun, ei kehoon. Puhelimen ja viestien välityksellä olen saanut hänen sielustaan sellaisen kuvan, että uskallan jo lämmetä ajatukselle. Ajatukselle siitä, että tämä on ensimmäinen lukemattomista kohtaamisistamme. Ja kukapa tietää, jos se johtaisi vaikkapa pysyvämpään suhteeseen. Sellaiseen, minkä myötä tulisi mukana perhe-elämä. Jotain, mitä minulta on aina jäänyt uupumaan kaikista hyvistä kokemuksista huolimatta.

Kerron illalla sitten miten meni. Senkin utelias mokoma 😄