Miehen mielen äänetön kakofonia
”Hän ei puhu, eikä pukahda. Mutta näkee, että jotain on vialla.” Jep. Sellaisia me miehet toisinaan osataan olla. Märehditään ja vatvotaan asioita mennen tullen, mutta sitten keskustelumahdollisuuden eteen tullessa ollaan todellisia tuppisuita. ”Mitä? Eeee.. Emmä mitään ajatellut.” Syitä sille on monia, mutta aika usein se johtuu eräästä puutteesta: Munaskuukkeleiden puutteesta. Vaikka haarojen välissä sellaiset komeilisikin, niin ne tuntuvat vetäytyvän piiloon sanaista arkkua kohti kurottaessa. ”Taivahan tosi ja näin on näreet!”, kuuluu huuto Tampereen naisasiain raadilta.
Ehkä se johtuu kasvatuksesta. On tutkittu, että poikalapsia nostellaan taaperona harvemmin syliin kuin tyttöjä. En ole itse ekspertti tässä aiheessa, mutta Jari Sinkkonen osaisi varmasti vastata kaikkiin näihin kysymyksiin. Jos ei, niin hän sanoisi sitten ehkä näin: ”Kaikki vanhemmat mokaa.” Se kuulostaa hyvältä mietelauseelta muissakin yhteyksissä. Kaikki mokaa jossain vaiheessa ja jossain aiheessa. Tuo lasten nostelun on huomattu jollain tavalla korreloivan siihen, millaiset valmiudet lapsella on käsitellä tunne-elämään liittyvää sanastoa myöhemmässä elämässä.
Tai ehkä haaste löytyy siitä, että miehet tuppaavat painimaan verbaalisella kentällä väärässä päädyssä naisiin nähden. En ole ihan kusi sukassa, jos pitää puhua jopa suurille yleisöille, mutta auta armias, jos pitää puhua vähän vaikeammasta aiheesta rakastamalleen naiselle. Siinäpä hiki virtaa kainalosta yhtenä norolorona ja päätä särkee nestehukan sekä taistele- ja pakene-reaktion takia. ”Rakas, mitä jos hieman istuisit alas ja keskusteltaisiin ajoissa olemisesta…” Aika monta kertaa olen ”juossut pyykkinaruihin” ja ”kävellyt avattuja ovia päin”, kun olen erehtynyt nostamaan esille ikuisuuskysymyksiä.
Hitto. Haistan jatkuvasti meikin tuoksun. Hänestä on jäänyt hajujälki kasvoilleni… Lue taustat tän linkin takaa.
Jurotukseen, mökötykseen ja helvetilliseen huokailuun kannattaa aina puuttua. ”Eikä saa hyväksyä sitä ainaista vastausta, että ei mitään!” Ihminen ilmentää käytöksessään sisäistä kuvaansa, poikkeuksetta. Vain psykopaatit kykenevät olemaan näyttämättä mitään ulospäin, sillä heidän sisäinen elämänsä on yhtä ohutta kuin riite Kymijoen varrella.
Harjoitus tekee mestariksi
Syytä suureen huoleen ei ole näin meidän miesten kohdalla yleisesti. Kas kun meitä voi opettaa käsittelemään omia tunteita ja mikä tärkeintä, puhumaan niistä. Se on aika helppoa. Pitää vain telakoida perse sohvaan kiinni, istua hiljaa ja nojata kädellä poskeaan, kun katselee ahdistuneena miehen kakovaa ja räkä nenästä vuotaen -tyylillä tapahtuvaa harjoittelua tunteidensa avaamisesta. Niin. Ero miehen ja pojan välillä on itse asiassa yksinkertainen. Ikä.
Olen yrittänyt harjoitella puhumista jo pitkän tovin, mutta edelleenkin meinaa iskeä samat alun vaikeudet päälle. Miehen on perhanan vaikea osoittaa olevansa inhimillinen eli säkki lihaa, luita ja verta, mikä tarkoittaa luonnonlaeissa järjetöntä haavoittuvuutta. Ja kaikki miehet kamppailevat joskus tämän realiteetin kanssa. He kieltävät tuon asian, kunnes jonain päivänä on pakko tunnustaa tosiseikat. Siinä voi mennä aikaa, isänikin alkoi myöntämään vasta seniori-iässä. Tosin, kukapa häntä olisi siinä auttanut? Äitini? Hah.
Isääni verrattuna olen saanut ammattilaisten apua harjoituksissani ja minulla on (luojan kiitos) sellaisia ystäviä, joille voin puhua mistä vain. Saa olla oma itsensä. Ehkäpä se vaivaa joitakin miehiä? Että he kokevat olevansa jossain roolissa esimerkiksi parisuhteessa. Sitä kannattanee kysyä suoraan, seuraavan kerran kun sohvan nurkkaan on linnoittauduttu tekemään jotain kepeää. Mikä olisikaan hienompaa, kun esittää kesken Netflix-illan kysymys: ”Jarmo. Koetko eläväsi miun kanssa jonkinlaisessa roolissa?” Toivottavasti Jarmolla ei ole suu täynnä pullaa, suklaata tai popcornia, sillä henkihän siinä saattaisi mennä…