Siitä onkin hetki, kun olen edellisen kerran intoutunut kirjoittamaan tänne blogin puolelle; kaksi ja puoli vuotta, jonka aikana on ehtinyt tapahtumaan vaikka mitä. Ja toisaalta taas, eipä juuri mitään. Ulkoisesti olen muuttunut varmaan melko radikaalisti, sillä olen alkanut käyttämään silmälaseja (tätä kirjoittaessa olen liian laiska hakemaan ne makuuhuoneesta) ja ilman niitä minua ei tuolla Jyväskylän kaduilla enää näe lainkaan. Enkä minä näkisi muita, sillä hajataitto alkoi olemaan syksyllä jo melkoinen kiusa iltojen tuolloin pimetessä.
Työelämässä vaaditaan helvetisti kaikenlaisia sertifikaatteja, osaamisen osoittamista ja vuosikausien grindausta samoista tehtävistä, mutta yhdistyspuolella kukaan ei kysy osaatko mitään.
Työttömän arkea ilman mitään opiskeluja on tullut kokeiltua jo reilusti yli vuoden ajan. Ja se alkaa ottamaan jo niin sanotusti työn päälle. Työpaikkoja, joihin omalla olemattomalla työhistoriallani pääsisi sisään ei juurikaan ole tarjolla tällä alueella, eikä sisäänheittopaikkoja ole enää pitkään aikaan ole ollut tarjolla. Nyt kun kelpaisivat nekin, mihin ei oikeastaan vaadita muuta kuin pää, kaksi kättä ja jalkaa. Se ei kuitenkaan haittaa. Kun tähän työttömyyteen ja ainaiseen pers’aukisuuteen on kerran totuttu, niin mikään kiire omalla työllistymisellä ei ole ollut. Luottotietoja ei ole mitä varjella, ulosotto on ottamassa kuitenkin jo ekasta palkasta omansa ja eräänlaisena nykyajan kodittomana ei ole kattoa mikä voisi pään päältä hävitä. Kun tietää, että työttömänä on itseni lisäksi joka kymmenes työikäinen ja työkykyinen ihminen täällä Suomessa, niin tuonne työelämään ei ole mikään kiire osaltani. Kuten totesin, että ei tämä työttömyys haittaa, mutta ei siinä juurikaan mitään hyviä puolia ole.
Elämääni on nyt rytmittänyt lähinnä harrastustoiminta, joka on alkanut itsessään tuntumaan työltä. Niskaani on valunut yhdistystoiminnan ylläpitämisen kuramainen paskalasti, josta tuskin pääsen vielä ensi vuoden jälkeenkään eroon. Absurdia. Työelämässä vaaditaan helvetisti kaikenlaisia sertifikaatteja, osaamisen osoittamista ja vuosikausien grindausta samoista tehtävistä, mutta yhdistyspuolella kukaan ei kysy osaatko mitään. Itse asiassa jossain vaiheessa viihdytin itseäni ajatuksella, että yhdistyksen nimen voisi muuttaa nimeäni kantavaksi puuhakerhoksi. Enää tuo vitsi ei jaksa naurattaa.
Kansalaisvelvollisuudesta olla hyvä ihminen
Ihanaisen kanssa olen ollut kimpassa tiiviisti, mutta viimeisen puolen vuoden aikana olen alkanut olemaan säännöllisesti äitini seurana arkiviikkoisin. Meistä kolmesta veljestä minä olen ainoa, joka näin pystyy toimimaan ja kun työvelvoitteet eivät ole riesanani, niin toteutan tässä samalla jonkinlaista kansalaisvelvollisuuttani tekemällä äitini ehtoopuolen elämästä laadukkaampaa. Siitä tulee nimittäin neljä vuotta helmikuussa täyteen, kun isäni kuoli. Äidilleni tämä on siis kolmas joulu yksin, joka on tehnyt häneen myös valtavan suuren henkisen haavan. Vaikka äitini tiesi kyllä elävänsä isääni pidempään. Totta puhuen, tiesin minäkin tämän jo teininä (silloin kun aloin ynnäämään asioita yhteen) ja silti nämä kuluneet vuodet ovat olleet jollain tavalla vaikeita.
En olisi koskaan uskonut ikävöiväni isääni tällä tavalla. Eilen iltakävelyllä Päijänteen rannassa pohdiskelin jälleen isääni ja heräsin yöllä siihen ajatukseen, että mitähän isäni sanoisi nyt ilmestyessään veneestään. Se kun oli pakko myydä, pelkkä laituripaikka olisi maksanut ahneiden sukulaistuttujen ansiosta jo useamman satasen vuodessa ja siihen veneen huolto sekä talvisäilytyskulut. Vene tuli myös uuden omistajan toimesta upotettua Korpilahden satamassa, jota epäilen tahalliseksi tai ainakin jollain tasolla törkeäksi piittaamattomuudeksi. Uusi omistaja oli yrittänyt myydä venettä lahoin tuloksin, mutta turhaan. Jos hän olisi tajunnut miten kalliista puusta veneen sisustus oli tehty, niin hän olisi ehkä pyrkinyt pitämään veneen pinnalla ja myymään nuo puukalusteiden materiaalit eteenpäin.
Isäni varmaan pudistelisi päätään, jos tietäisi tämän hetkisen elämäntilanteeni. Luulisin niin. Sen ainakin tiedän, että oloni olisi tällä hetkellä hiukan turvallisempi, jos hän eläisi vielä. Hän ei aina osannut olla isän mallina, mutta toisaalta hän osasi olla aina tarpeen vaatiessa rehti ja suoraselkäinen. Laiska toisinaan, mutta siitä huolimatta aloitteellinen. Itsehän en juurikaan aloitteellinen, vaan teen asiat melko lailla pakosta ja täysin viime tipassa. No jaa, tähän on ehkä vaikuttanut viimeisten pari vuoden eletty elämä, jossa arvomaailmakin on siloittunut suuresti aiemmasta. Kuten juuri aiemmin mainitsemastani työelämästäni tai oikeastaan sen puutteesta.
Isän kaipuu, äidin suru, työttömyys ja täysin kaaosmainen bonusperhe-elämä ovat tehneet säröjä omaan henkiseen kanttiini. Esimerkiksi itsenäisyyspäivänä pohdin vakaasti marssimista aluetoimistoon ilmoittaakseni, että minua ei kannata päästää pyssyn varteen enää ollenkaan. Että ”olen sen verran työkyvytön kaveri, ettei minua kannata mihinkään pahaan paikkaan laittaa jos sota tulee.” Itsenäisyyspäivän mentyä totesin kuitenkin, että ei sinne kannata marssia mitään sellaisia puhumaan ja sodan syttyessä en ehtisi kuitenkaan kiihkeimpiin kahinoihin mukaan. Siinä olisi varmasti aikaa osoittaa, että paikkani on todennäköisesti jossain ihan muualla kuin taistelutehtävissä.
Jos jotain valopilkkuja etsitään tästä meikäläisen arjesta näin lopuksi, niin se liittyy ehdottomasti eläimiin. Ihanainen on toiminut kissojen sijaiskotina viime vuodesta alkaen ja sinä aikana olen päässyt hoitamaan mitä ihanampia pentuja ja aikuisia kissoja. Tälläkin hetkellä tuossa jalkojeni läheisyydessä peuhaa populaatiosta alkunsa saanut pentu, jonka elämä on ollut aika pienestä kiinni katketakseen ennen aikaisesti.
Luulenpa kirjoittelevani lisää vähän useammin, nyt olen uudelleen eksynyt tänne blogin puolelle. Edellisestä kerrasta on aikaa ja tämä kirjoittaminen tänne blogin puolelle tuntuu ihan raikkaalta vaihtelulta muuhun kirjoittamiseen verrattuna: Kuten työhakemusten ja aivottomien teatteritarinoiden.
