Arvostuksen kaksiteräinen miekka

Edellisestä päivityksestäni on vierähtänyt jo miltei kolme viikkoa. Olen useamman kerran ollut lähellä avata läppärin ryhtyäkseni kirjoittamaan, mutta jostain kumman syystä mieleeni tulleet aiheet eivät ole muotoutuneet kirjoitettavaan muotoon. Ei sillä, etteikö aiheita olisi ollut. Päinvastoin. Elämässäni on tapahtunut nyt edellisen kuukauden aikana enemmän kuin kuluneen parin vuoden aikana. Tapahtumia on ollut paljon, mutta kirjoitettavaksi niistä ei ole ollut. Ehkäpä siksi, että ne ovat minulle äärimmäisen henkilökohtaisia ja toisia ihmisiä syvästi koskettavia. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, niin osa elämäni tapahtumista kuuluvat vain ja ainoastaan minulle. Nyt niitä on ollut erityisen paljon.

On kuitenkin yksi aihe, joka on noussut usein viime viikkojen aikana esille kokemissani kohtaamisissa ja joka yhdistää monia myös teistä lukijoista: Hyväksytyksi tulemisen tarve. Olen kirjoittanut tästä aikaisemminkin, mutta tämä aihe nousee yhä uudelleen ja uudelleen kaikenlaisessa kanssakäymisessä, tapahtui se sitten lähipiirissäni tai muodollisissa tuttavuuksissa. Tuo hyvin yksinkertaiselta kuulostava asia aiheuttaa valtavasti stressiä niin lapsissa kuin aikuisissa. Tuon tarpeen eteen olemme valmiit priorisoimaan ihmissuhteitamme hyvin kummallisilla tavoilla ja jonka vuoksi olemme valmiit tekemään kyseenalaisia tekoja tai sanomaan täysin ajattelemattomasti, läheistäkin loukaten.

Totuushan on se, että meidän ympärillämme on meidät tällaisenaan hyväksyviä ihmisiä. Ei siinä mitään kärrynpyöriä tarvita tai erinomaista suoriutumista jatko-opinnoissa. Saatamme toki saada arvostusta näistä yksittäisistä toimistamme, mutta arvostus ja hyväksyminen saattavat tarkoittaa loppukädessä hyvin eri asioita.

Arvostusta haalimalla ei voi miellyttää kaikkia

Tässä aivan lähiaikana osallistuin eräisiin kesäjuhliin, joiden yhteydessä juhlistettiin yhden ihmisen graduointia yliopistosta. Arvostus oli lähes käsin kosketeltavaa tuossa tilaisuudessa, missä muistettiin mainita useampaan eri otteeseen tuon ihmisen pro gradun saamat täydet pisteet. Asianomainen henkilö kiemurteli paikoillaan ahdistuneesti aina silloin kun puheeksi nousi koulusaavutus. Puheiden jälkeen ihmiset hajaantuivat keskustelemaan keskenään milloin mistäkin, mutta itse istahdin alas punaviinilasin kanssa ja kaivoin puhelimellani Turun yliopiston julkaisukokoelmasta kyseisen gradun. Silmäilin sen läpi parinkymmenen minuutin aikana (jonka aikana kulutin tuon ottamani viinilasillisen) ja totesin itselleni, että asianomaisen ihmisen ahdistus on täysin ymmärrettävää. Olisihan hän voinut valita aiheekseen häntä itseään huomattavasti lähempänä olevan asian ja ottaa täydet pisteet siitä.

Arvostuksen kaksiteräinen miekka liittyy sen sokeaan luonteeseen. Arvostus on häilyvä tunne, joka voi olla yhtä voimakas, oli sitten arvostuksen kohde tuottanut arvostettavan teon vuosien tai muutaman minuutin työn tuloksena. Ja arvostamme usein hyvin eri asioita. Joku voi arvostaa täysin altruistisia tekoja siinä, missä toinen arvostaa egoistisia tekoja. Arvostusta haalimalla ei voi koskaan miellyttää kaikkia. Ja jos elämässään ei ole saanut osakseen arvostusta, niin se ei välttämättä tarkoita hyväksytyksi tulemisen puutetta. Moni tylsän tavanomaisen elämän omaava ihminen vailla sen suurempia saavutuksia saa osakseen pyyteetöntä rakkautta.

Tämä unohtuu meiltä usein. Se, että me olemme tällaisenaan mittaamattoman arvokkaita ihmisiä joillekin toisille ihmisille. Sitä on joskus vaikeaa ymmärtää tällaisessa monimutkaisessa maailmassa, jossa valtavan moni pyrkii hyötymään toisesta ja hyväksikäyttäen toisen ihmisen naiivia lähtökohtaista uskoa toisen ihmisen vilpittömyyteen. Niinpä saatamme alkaa soveltamaan näitä pelisääntöjä heihin, jotka hyväksyvät meidät tässä hetkessä juuri sellaisena kuin nyt olemme.

hyvinvointi ystavat-ja-perhe oma-elama syvallista
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *