Asemani isähahmona miehen mallin sijaan

5213643223_04309e92a9_b.jpg

Lainasin alkuviikosta kirjaston uutuus-hyllystä Isätarinat : elämämme isähahmot – sijaishuollossa kasvaneiden lasten, nuorten ja aikuisten kokemuksia ja muistoja. Kirjan nimi on tietenkin ilmeinen nimihirviö, mutta pituudestaan huolimatta informatiivinen. Jopa niin, ettei minun tarvitse tässä alkaa avaamaan sitä. 🤭 Mutta siitä syntyneet ajatukset minä avaan tässä seuraavaksi.

En ole biologinen isä, mutta siitä huolimatta elämässäni on kolme lasta. He kaikki ovat Ihanaiseni aiemmasta liitosta ja heidän isänsä on heidän elämässään läsnä vähintäänkin fyysisesti. Yhteisistä keskusteluistamme (myös lasten läsnä ollessa) päätellen minusta on tullut eräänlainen ”isähahmo.” Tämä tuli esimerkiksi ilmi taannoin, kun esille nousi lasten käyttämä nimitys omasta äidistään. Kysyin, että ”milläs minua sitten voisi kutsua?” Nuori Daami eli vanhin heistä ehdotti nimitystä daddy. Ymmärrän nimityksen sisältämän viitekehyksen tuollaisen 10-vuotiaan tytön näkökulmasta, mutta näin aikuisena pitäisin hieman arveluttavana kyseistä nimitystä. Saattaisinkin hyvinkin valua maanrakoon kaupungilla, jos tyttö kutsuisi minua kovaan ääneen tuolla kutsumanimellä. Olemmekin nauraneet tuolle keskustelulle myöhemmin rakkaani kanssa.

Isähahmo on tavallaan validoitu muullakin tavalla: Kettu, eli ekaluokkaa päättelevä poika, on tarjonnut minulle ikkunan isä-poika-keskusteluihin. Siis niihin keskusteluihin, joita minulla ei varsinaisesti tule ikinä olemaan ja joihin saan näkökulmaa olemalla jotakin vastaavaa: Aikuinen mies, johon voi luottaa ja turvata, ja joka on aidosti kiinnostunut lapsen päänsisäisestä elämästä ja tämän teoista. Edellinen keskustelumme syntyi viime viikonloppuna saunassa ollessamme ja sen aiheena olivat pelot. Vastasin hänen kysymykseensä ”pelottaako sua mikään?” rehellisesti ja kuvailin, että suurin pelkoni olisi jos heille (Ihanaiseni mukaan luettuna) sattuisi jotakin. Vastaukseni veti hänet hetkeksi hiljaiseksi, mutta sen jälkeen hän vastasi omaan kysymykseensä yhtä rehellisesti.

Rehellisimmän kuvan asemastani eräänlaisena isähahmona antaa Pikkusälli, sillä välillemme syntynyt kiintymyssuhde (kyllä sitä voi siksi jo kuvailla) on muuttanut hänen tapaansa suhtautua minuun. Kun aiemmin olin täysin hyväksytty leikkikaveri, niin tänään olen myös täysin hyväksytty lohduttaja oman äitinsä rinnalla. Toki tulee niitä päiviä, jolloin äidin lohdutus tuntuu parhaimmalta ja on ainoa mikä saa rauhoittumaan tehokkaasti, mutta hädän keskellä minäkin kelpaan tuohon tehtävään. Se on aika iso ja merkittävä askel, josta monet biologiset isätkin ovat varmasti samaa mieltä.

Ei nimi miestä pahenna, vaan etäisyys

Isätarinat -kirjassa oli kirjoitus, jossa nuori nainen kertoi, ettei hänestä tuntuisi luonnolliselta kutsua sijaisisäänsä isäksi, läheisestä suhteesta huolimatta. Olen itsekin tätä mieltä, mutta loppukädessä lapsihan sen itse päättää millä nimityksellä kutsuu aikuista etunimen sijaan. Keskustelin tästä Ihanaiseni kanssa ja totesin, että onhan ruotsalaisilla pappa ja ukki-nimityksestä toisen koon poistamalla saa nimen uki. Siis ihan vain vinkkinä, jos etunimeni alkaa hämärtymään jossain vaiheessa.

Kirjassa on muuten myös sydäntä riipiviä tarinoita isähahmoista, jotka ovat jääneet tunnetasolla etäisiksi. Ja se kolahti minuun aika pahasti. Ehkä se johtuu siitä, ettei isäni oikein osannut oikeasti asettua tasolleni. Ei hänellä tainnut olla siihen oikein keinojakaan, saatikka mahdollisuuksia. Hän piti minusta hyvin huolen, mutta silti lapsuudesta ja nuoruudesta jäi käteen tunnetasolla etäinen suhde. Samaa yritän välttää näiden kolmen lapsen kanssa, sillä etäisyys tuntuu oikeasti luissa ja ytimissä. Eikä etäiselle ihmiselle pysty jakamaan huolia ja murheitaan, mikä taas auttaisi mielettömästi niiden käsittelyssä. Haluan aidosti tukea näitä lapsia selviämään omista henkilökohtaisista haasteistaan, jos he siihen vain tukea minulta hakevat.

Joitain vuosia sitten minusta olisi ollut vaikeaa käsitellä itseäni isähahmona miehen mallin sijaan. Tänään asian laita on toinen. Miehen malliksi minusta ei oikein ole, sillä minulle tarjotut miehenmallit ovat olleet niin tiukasti lokeroituja ja tunkkaisia ajatusmaailmoiltaan. Lisäksi minusta olisi hiukan vääristävää ajatella, että olisin jotenkin miehen malliksi. Jospa olisinkin kaikkinensa virheistään oppivan ihmisen malliksi? Kun osa hyvin mallikkaista miehistä eivät ikinä ota opiksi tekemistään virheistä.

perhe parisuhde vanhemmuus lapset
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *