Diivat ympärillämme – Ja heidän mielipiteensä
Näytelmämme voitti yleisön suosikki -äänestyksen viime tammikuussa Työväen näyttämöpäivillä (TNP). Sitä edelsi mielettömän hieno projekti kokonaisuutena, aina ensimmäisestä lukuharjoituksesta viimeiseen kumarrukseen viimeisessä esityksessä Mikkelin vanhalla sotkulla. Tuohon väliin mahtui lukematon määrä naurunremakkaa, liikutusta ja syvissä mietteissä istumista vaikeiden teemojen äärellä. Ja siellä täällä näytelmän verhoissa tuli yhden jos toisenkin kerran taputettua kanssanäyttelijää olalle, juuri ennen tämän näyttämölle saapumista. Tuota projektia on jäänyt aidosti ikävöimään, sillä niin hyvä se lopultakin oli. Hyvä tarina ja hyvät tekijät.
Nyt minulla on äärimmäisen kipeäksi heittäytynyt akillesjänteen kiinnityskohta, joka on ärtynyt kevään ja kesän aikana liiallisen rasituksen takia. Iso vaikutus on ollut kesäprojektilla, jonka harjoitukset osoittautuivat jo hyvissä ajoin raskaiksi. Kaiken lisäksi hahmostani muotoutui ikävästi sellainen, joka piti pitää elossa liikkeen avulla. Tällaiset fyysiset ongelmat eivät varmaankaan tuntuisi niinkään ikäviltä, jos muut asiat projektissa olisivat tuoneet tukea tällaiseen ongelmaan. Vaan valitettavasti näin ei käynytkään.
Kesäprojektini oli järjestyksessään viides harrastajanäytelmä, johon olen osallistunut kuluneen puolentoista vuoden sisään. Ja samalla ensimmäinen, jonka päättymiseen laskin päiviä. Joskaan en tuonut sitä missään vaiheessa esille, vaan odotin herkeämättä viimeistä esitystä. Tähän projektiin oli eksynyt ohjaajan lisäksi kaksi suurta taiteilijaa sekä ensikertalainen, jonka mielestä näyttelemämme teksti oli ”ihan paska!” Projekti oli siis pelkästään haastava, eikä se oikeastaan tuonut mitään positiivista ryhmän sisällä esille. Ainoa asia mikä sai jatkamaan ja pysymään ruodussa olivat yleisön lämpimät ja positiiviset reaktiot. Lasten ilmeet ja se, miten he imeytyivät paikoitellen tarinaan täysin.
Välillä olisi tehnyt mieli huutaa suoraa kurkkua projektin aikana, erityisesti näille taiteilijoille. Ohjaajan kanssa tulikin otettua kerran oikein kunnolla yhteen, jolloin tosin pystyin pitämään tyyneyteni ja selitin, miksi hänen oma toimintansa oli ollut harjoituksissa väärin. Mutta esityskaudella jouduin pitämään mielitekoni sisälläni ja tyydyin kuuntelemaan, kuinka taiteilijat dissasivat projektia ja muistelivat, miten he olivat ehkä kenties joskus tehneet yhteistyötä ammattinäyttelijöiden kanssa, ja miten ammattiteatterissa hoidetaan asiat tai miten ”hän” olisi asiat parhaakseen tehnyt ohjaajan sijasta. Huoh, saatana. Pari kertaa taisinkin ajatella, että ”olisi niitä muitakin harrastuksia varmaan olemassa.”
Diivoja karkuun ei pääse oikein missään ympäristössä, ellei sitten sulje itseään täysin yhteiskunnan ulkopuolelle ja erakoidu. Aina on joku, jonka mielestä hänen oma mielipiteensä on kerrassaan mainio, siis täysin entuudestaan tuntematon. Tuossa aluksi mainitsemassani projektissa, joka niitti mainetta Mikkelissä, ei työryhmässä diivoja ollut, vaan he löytyivät katsomosta. Toisaalta näytelmämme oli sen verran laadukas työ, että nuo diivat harvoin jäivät jutustelemaan esityksen jälkeen. Ehkä sen takia tuota projektia jäinkin niin kovasti ikävöimään. Kukaan ei jäänyt pohdiskelemaan, että miten hän itse olisi tehnyt asiat paremmin.
Teatterin tekemisen ytimessä minulla itselläni kun ovat yleisön katseet. Se, että miten heillä hämärtyy todellisuuden ja sepityksen välinen raja ja hetken ajan he ovat jossain muualla, kuin omassa elämässään. Kaikissa projekteissa, joissa olen ollut mukana, on tämä toteutunut kirkkaasti. Totta kai joukossa on aina sellaisia, jotka eivät jostain syystä kykene heittäytymään, mutta he ovatkin selkeä vähemmistö. Eikä se ole heidän itsensä vika. Ehkä omalla tekemiselläni ja nöyrällä tekemisen asenteella hekin ovat saaneet jotain irti näistä näytelmistä. Ovathan he kuitenkin maksaneet lipustaan esitykseen.
Lopuksi: Ai että mä vihaan tekopirteitä ihmisiä. Kesäprojektissa olikin tällainen, mutta kerron seuraavalla kerralla enemmän siitä miksi en voi sietää tekopirteyttä.