Ensi-illasta, prioriteeteista ja kulttuuritta kasvaneista lapsista

51507471449_b2cc18dcd4_b.jpg

Eilen, kun kesänäytelmän ensi-ilta oli taputeltu ja setti purettu puvustusta myöten, minä katsoin etäämmälle ja näin Ihanaiseni istuvan puiston penkillä. Hän oli tullut lasten kanssa seuraamaan esitystä etäämmältä ja nähnyt minut heilumassa lavalla näytelmän toisella puoliajalla. Olemme sopineet, että hän yhdessä lasten ja ystäväperheen kanssa tulevat yleisöksi viikon päästä. Kun lopulta pääsin hänen luokseen, sain häneltä ruusun ja suklaalevyn. Sellaisen Maraboun Big Taste -levyn. Minun lempparini.

Tärkeintä olisi kuitenkin muistaa se, että tässä maassa on liki kolme vuotta kasvanut lasten sukupolvi, joka ei ole saanut osakseen kulttuuritapahtumia.

Halaus ja suudelma tuossa vaiheessa muodostui koko eilispäivän kohokohdaksi. Se ei tarkoita sitä, että näytelmän esittäminen ensimmäiselle maksavalle yleisölle olisi ollut yhdentekevää. Rakastamani ihmisen läsnäolo vain kruunasi tuon kaiken parhaudellaan. Ensi-iltajuhlan alun pystyin olemaan paikalla ja olemaan läsnä, kun muistimme näyttelijöinä ohjaajaa ja hän taasen meitä. Tilaisuus oli koskettava, sillä olihan näytelmän eteen tehty paljon ja tehty uhrauksia (tulevia uhrauksia unohtamatta) vapaa-aikamme suhteen. Huomioni kuitenkin väistämättä kiinnittyi rakkaaseeni ja hänen lapsiinsa, sillä onhan hän ja ovathan he prioriteettini. Numero yksi.

Prioriteeteista kiinnipitäminen

Teen minä mitä tahansa työtä tai harrastan elämäni aikana, niin kaikessa siinä minä olen vain pieni palanen muiden joukossa. Sellainen ohimenevä, tavallinen tyyppi isommassa ryhmässä. Pyrin toki tekemään sellaista, jonka koen mielekkääksi, mutta merkkiäni minä en sinne jätä. Rakkaimpiini minä sellaisen jätän, joten kaikenlaiset työhön ja harrastustoimintaan liittyvät jälkilöylyt ja illanistujaiset eivät yllä kohokohdiksi minun tarinassani. Näin oli myös eilenkin, vaikka toki olin henkisesti läsnä ja osoitin vertaisilleni täyttä arvostusta.

Tuotantomme näyttelijöistä oli otettu aiemmin tällä viikolla kuva, joka annettiin jokaiselle ensi-iltajuhlassa. Sellaisena paperisena versiona, totta kai. Yli puolivuosisadan päästä joku jossain kaivaa tuon kuvan esille ja katsoo sitä pohtien, että keitäköhän nämä ihmiset tässä kuvassa ovat. Minä aion helpottaa tuota työtä omalta osaltani kirjoittamalla kuvan taakse henkilöiden nimet. Mikään ei ole niin mielenkiintoista kuin vanhojen valokuvien katselu ja nimien bongailu niiden takaa. Ja vaikka olemme harrastajanäyttelijöitä, niin ehkäpä olen kerrankin päässyt samaan kuvaan tulevan monilahjakkuuden kanssa.

Meillä on vielä melkoisesti esityksiä edessä ja toivonkin, että teatterista pitävät ja siitä kiinnostuneet löytäisivät katsomoon. Korona-aika on tainnut tehdä sen, että ihmisiltä menee aikaa ymmärtää kulttuuritapahtumien olemassaolon. Musiikkitapahtumat ovat ehkä ensimmäisenä mielessä, sillä niitä mainostetaan nyt ylikierroksilla. Tärkeintä olisi kuitenkin muistaa se, että tässä maassa on liki kolme vuotta kasvanut lasten sukupolvi, joka ei ole saanut osakseen kulttuuritapahtumia. Se, mitä me varttuneemmat olemme pitäneet itsestään selvänä ja johon meidän on ehkä helpompi palata. On lapsia, jotka ovat jääneet vuosia paitsi monista merkittävistä ja mieleenpainuvimmista tilaisuuksista. Pidetään siis huolta siitä, että he saavat saamatta jääneen annin kulttuurin saralla.

suhteet parisuhde teatteri lapset
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *