Hylätyksi tulemisen pelko ja yhden käden ääni
Jumalauta, että pistää vihaksi ne aikuiset, jotka pilaavat lastensa pään vastakkaisella.
Hylkäämisen ja yksin jäämisen pelko. Ajauduin puhumaan ihanaiselleni siitä eilen illalla. Se onkin varjostanut minua aikuisikäni, sillä kohtasin suuren surun ja menetyksen aikuisiän kynnyksellä. Ja se on leimannut monia ihmissuhteitani elämäni aikana. Pelko siitä, ettei tällä elämällä ole juurikaan merkitystä kenellekään muulle kuin itselle. Se on jatkuvan kehityksen kohteena. Nimittäin se, että kokisi oman elämänsä itselleen merkittäväksi. Sen suhteen olenkin mitä ilmeisemmin kehittynyt ja hyvin paljon.
On onnea päätyä tähän maailmaan siten, ettei joudu elämänsä aikana kokemaan yksinäisyyttä. Edes yksin ollessaan. Nyt kun joulu alkaa olemaan takana, niin mieleni ajautuu miettimään myös yksinäisiä ihmisiä. Heitä, jotka kokevat olevansa yksin. Jopa muiden seurassa. Se on karmaiseva tunne. Jos on yksin ja kokee yksinäisyyttä, mutta yksinäisyyden kokeminen muiden ympäröimänä se vasta kolkko tunne onkin. Tiedän mistä kirjoitan, sillä olen kokenut sitä itse.
Ettei kuulu joukkoon on nuorelle ihmiselle hävettävä tunne. Onko minussa jotain vikaa? Ei sellaista pitäisi joutua kokemaan nuorena. Sitä ajautuu tekemään asioita yhden tunteen takia ja sillä voi olla vakavat seuraukset loppuelämälle. Olen nähnyt, millaista jälkeä se tekee ja ajatellut, että luojan kiitos en itse hakenut milloinkaan hyväksyntää tuolla tavalla. Siitä saa kyllä kiittää sitä, että tuli kasvettua jumalan selän takana, keskellä ei mitään. Kaupungissa jos olisin varttunut, niin houkutuksiakin typeryyksien tekoon olisi ollut hyvin paljon.
Rakkaus näkyy ympäristössä
Hyväksyntä lähtee kotoa. Jumalauta, että pistää vihaksi ne aikuiset, jotka pilaavat lastensa pään vastakkaisella. Kodin pitäisi olla turvapaikka, jossa saa olla just se mikä on ihmisenä. Jos ei sovi mihinkään tuolla ulkopuolella, niin ainakin kotona sopii miten päin vain.
Kun kaksi ihmistä rakastaa toistaan, niin se kyllä näkyy ja kuuluu, tehden vaikutustaan myös ympäristössä. Jos se on aitoa. Sen huomaa, jos se on teennäistä, osapuolten haamujen tahriinnuttamaa tai persoonallisuushäiriöiden vinouttamaa kanssakäymistä. Sitten jos siihen lisätään vielä päihteet, niin resepti on valmis. Sellaisista perheistä kasvaa rikkinäisiä ihmisiä. On harvinainen menestystarina, jos sellaisesta rikkinäisyydestä kehittyy hyvän itsetunnon omaava ihminen, joka ei käytä aikaansa tässä maailmassa keräten hyötyä toisten kustannuksella.
Surullisinta, mihin olen kuunaan törmännyt on se, kun rikkinäinen ja kasvussaan kesken jäänyt tyttö hankkiutuu raskaaksi. Ettei poikaystävä hylkäisi. Jotta olisi edes se lapsi, joka kokisi tämän tytön tärkeäksi. Ei se niin toimi. Lapsi ei voi valita vanhempaansa ja jossain vaiheessa tulee eteen yksi tärkeimmistä kehitysvaiheista: Kapinointi. Ja silloin tällainen pahasti keskeneräinen (emme me koskaan valmiiksi tule, mutta kyse ei ole nyt siitä) ihmiskuori pirstaloituu ja menee lopullisesti rikki. Tällainen ihminen kun kokee sen kapinoinnin totaalisena hylkäämisenä, ja pahimmassa tapauksessa katkeroituu. Katkeroituen niin, ettei ikinä ota lastaan takaisin lähelleen. Tragedia on valmis. Niin. Tiedän tällaisen tapauksen ja siinä poikaystävä jätti melko pian lapsen syntymän jälkeen. Saapui synnytykseenkin sekaisin. Huono-osaisuus vetää puoleensa huono-osaisuutta. Tulen seuraamaan kauhulla sitä aikaa, joka siintää vuosikymmenen päässä. Aikaa, jolloin tämä lapsi alkaa kapinoimaan viimeistään.
Omalla kohdallani valtavin vaikutus ja kehittävä sellainen on ollut zen-buddhalaisuuteen tutustuminen. Siis siihen, mikä on tämän päivän trendin eli mindfulnessin perustana. Aikani mietin mitä tarkoittaa yhden käden ääni, kunnes löysin siihen vastauksen eräästä kirjasta. Ja kunnes tajusin itse siihen vastauksen, sillä kirjassa oli eräänlainen tulkinta, ei mikään suora vastaus. Yhden käden ääni on metafora elämästä. Sitä se on.