Isyys hukassa(ko?)

Kävin eilen keskustelun ihanaiseni kanssa, joka inspiroi minua tämän kertaisessa kirjoituksessani. En pureudu keskustelun yksityiskohtiin, vaan käytän sitä ikään kuin lähdeaineistona.

Suhde, joka ei kulu pois

Varmasti jokainen isäksi tuleva tai tullut on paininut oman isyytensä äärellä. ”Onko minusta isäksi?” on voinut pyöriä mielessä tai kysymys: ”Millainen isä minun pitää olla lapselleni?” Riippuen vastauksesta itselleen suhtautuminen voi olla jotain asian täydellisen kieltämisen ja täydellisen omistautumisen väliltä.

Jokainen ottaa isyytensä vakavasti, jopa kieltäjät. Voi kuulostaa absurdilta väitteeltä, mutta tämä on tosi. Kieltäminen on vain äärimmäinen defenssi, eikä isäksi tullut mies voi pyyhkiä tietoa isyydestä mielestään. Kieltämistä ei tule sekoittaa henkilön kykyyn kokea empatiaa ja sympatiaa, saatikka henkilön sijoittumiseen puhtaan altruismin ja egoismin välille. Kieltäjä voi toki kärsiä narsistisesta persoonallisuushäiriöstä, mutta kyse on silloin nimensä mukaisesti häiriöstä ja henkilön elämää leimaavat todennäköisesti muutkin ongelmat ympäristönsä kanssa.

Yhteistä kaikille isäksi tulleille miehille on se, että suhde hänen ja hänen lapsensa välillä on olemassa. Halusivatpa nämä sitä tai eivät. Jokaisella ihmisellä on olemassa isä-suhde, on isä sitten ollut elämässä tai ei. Ja se on aina jollain tavalla ongelmainen, vain ongelmien magnitudit vaihtelevat. Täysin rypytöntä ja onnellista isäsuhdetta ei ole olemassakaan, saatikka virheetöntä. Esimerkiksi oma suhteeni edesmenneeseen isääni oli hyvä, mutta kuitenkin omalla tavalla etäinen. Nauroimme yhdessä, mutta mieleeni ei olisi tullut purkaa hänelle sydäntäni.

Suhdetta isän ja tämän lapsen välillä ei mikään voi viedä pois, eikä se kulu pois ajan myötä. Täysin etäinen ja poissa lapsen elämästä oleva isä on suhde sekin: Se vaikuttaa niin isän kuin lapsen elämään, mutta hyvin eri tavoin kuin vastakohtansa eli läsnä oleva isä.

Koskaan ei ole liian myöhäistä

Edellä oleva otsikko on hyvä mantra, mitä tulee ihmissuhteisiin. Ja varsinkin isän ja lapsen väliseen suhteeseen. Niin kauan kuin molemmat osapuolet ovat elossa, niin aina on mahdollisuuksia mihin tarttua. Virheistä voi oppia ja tehdä sovitusta. Eikä sovituksen osalta tarvitse tehdä mitään yli-inhimillisiä tekoja, riittää kun on saatavilla.

Vankilassa ollessani nautin keskusteluista erään nuorehkon isän kanssa. Kun monelle muulle vankeuden päättymisen odottaminen oli sitä, että pääsisi vetämään kupolinsa sekaisin, hän odotti pääsevänsä lapsensa luo. Puhuimme eri konsolipeleistä. Joita he voisivat pelata yhdessä, kun lapsi hieman enemmän varttuisi ja millaisia olisivat hyvät sekä kohtuuhintaiset harrastukset. Sellaiset, joita he voisivat yhdessä harrastaa. Hän paljasti, että aikoisi viedä lapsensa kalastamaan, kun pääsisi pois vankilasta. Lähes ensi töikseen.

Vankilassa opin myös sen tosiasian, että jokaisella on omanlaisensa suhde isään. Riipaisevimpia elämänkohtaloita oli heillä, joilla oli ollut isä fyysisesti läsnä, muttei koskaan saatavilla. Aika usein kuvioissa oli päihteitäkin. Lapsen on ehkä helpompi mieltää isä, jota ei koskaan näe. Vaikeaa sen sijaan on isä, jota ei voi saavuttaa koskettamisesta huolimatta. Eräskin vanki sanoi toivoneensa, ettei isä olisi ollut hänen elämässään. Olisi ollut paljon helpompaa. Voin vain kuvitella mitä tuollaisen sanova ihminen on joutunut kokemaan.

Isää ei voi kukaan korvata

Isyys ei ole mikään rooli. Se on pysyvä status, mitä ei voi antaa toiselle tai luovuttaa eteenpäin. Kukaan ei voi astua siihen tilalle. Minä en esimerkiksi voi koskaan olla isä rakastamani naiseni lapsille, vaikka kuinka yrittäisin. Se on täysin mahdotonta. Ja tämä näkyy subjektiivisessa kokemuksessa. Vaikka opettaisin kumppanini lapsen ajamaan polkupyörällä ja toimisin tuossa tehtävässä täydellisesti, niin yritykseni ei koskaan pärjää lapsen isän puolivillaisellekaan yritykselle. Lapsen subjektiivisessa kokemusmaailmassa isällä on aina erityinen paikka olemassa.

Ihmisellä voi olla elämänsä aikana vain yksi isä, mutta lukuisia roolimalleja. Tästä syystä onnellisen isänä olemisen salaisuus on siinä, ettei edes kuvittele yrittävänsä kaikkea. Riittää kun on vain saatavilla ja saavutettavissa. Saatavilla ja saavutettavissa.

Minullakin on elämässäni vain yksi isä, ja roolimallit vähän jokaiseen asiaan. Setä, jolta olen ottanut oppia kumppanin huomioimisessa. Enot, joilta olen ottanut oppia periksiantamattomuudesta ja hauskasta tarinankerronnasta. Veli, jolta ottanut oppia voimaharjoittelusta ja musiikista sekä naapurin vanhempi poika, jolta ottanut oppia oikeudenmukaisesta kohtelusta. Monet noista ovat sellaisia asioita, joita en isältäni välttämättä oppinut lainkaan tai vähäisemmässä määrin.

Ohjenuoraksi

Isyys ei ole sen kummallisempi ylläpitää ja hoitaa kuin moni muukaan läheinen ihmissuhde. Samat lainalaisuudet toimivat, vaikka lapsenmielisyydestä ja kyvystä asettua lapsen maailman tasolle onkin suurta apua. Riittää, kun pitää omasta hyvinvoinnistaan huolta ja hakee itselle toimivia ratkaisuja omiin ongelmiinsa, jotka eivät aiheuta kärsimystä muille. Ja ymmärtää sen, että lapsi on kuin tyhjä astia ja se täyttyy, kun sen upottaa veteen. Kaikki mitä tekee ja sanoo lapsen nähden, tulee vääjäämättömästi osaksi lapsen minää.