Kaboom! Crash! Piu-Piu!

Otsikon mukaisia huudahduksia pääsi suustani, kun kolme vuotias pikkusälli pisti Iron Manin syöksymään päin kädessäni ollutta Spawn-antisankaria, joka sitten iskun voimasta lensi sohvan selkämystä päin. Hän innostui ja huudahti: ”Ja nyt tää tappo sen!” Ei, eipäs! Vaan nyt tää pökerty ja pahis viedään vankilaan. Ja niin leikkimme jatkui, Spawn tai kuka tahansa ohjailemistani ’pahiksista’ nousi aina ylös, kun oli selvinnyt pökerryttävistä täräytyksistä.

Eilen minulla oli ehdottomasti yksi elämäni parhaimmista päivistä, sillä ihanaiseni kutsui minut käymään luonaan. Olimme juuri lähteneet hänen ystävänsä luota, jossa olin käynyt esittäytymässä ja tutustumassa tähän hänelle erittäin tärkeään ihmiseen. Noukimme matkan varrelta pikkusällin tarhasta mukaan ja menimme hänen luokseen, missä kaksi muuta vanhempaa lasta olivat jo odottamassa koulusta päästyään. Pikaisen, noin 0,25 sekuntia kestäneen tervehtimisen jälkeen menin tutkimaan pikkusällin kanssa lego-ukkoja. Mistä päästiinkin pian leikin tiimellykseen action-figuureilla. Hyvä ettei itselläni räkä lentänyt, kun päästelin räjähdysten ääniä.

Sivusilmällä katselin kuitenkin ihanaistani. Nautin hyvästä olostani ja tutustuin samalla siihen, että millaista on heidän arkensa. Jäin syömään ja lähdin vasta kun minun piti lähteä näytelmäharjoituksiin keskustaan. Harjoitukset eivät olleet tasoltaan mitkään kovin hyvät viikon tauon jälkeen, mutta se ei vaikuttanut millään tavalla aivan upeaan olooni.

Tervetullut olo ja liikutuksen kyyneleet

Ollessani ihanaiseni kotona ja tutustuessani heihin kaikkiin ”äidin kaverina”, minä koin jotain perustavanlaatuista, mikä sai minut myöhemmin illalla liikuttumaan. Puhuin silloin ihanaisen kanssa puhelimessa ja kertasimme päivän tapahtumia, keskustelimme siitä miltä läsnäoloni tuntui nyt näin ensimmäistä kertaa lasten paikalla ollessa. Sitä ei minun äänestäni kuulunut, mutta siinä ohikiitävän liikutuksen aikana poskilleni vierivät kyyneleet. Suoraan sanottuna en muista milloin minulla olisi ollut niin turvallinen olo. Ja tunne siitä, että tässä porukassa minä mahtuisin olemaan mukana sellaisena kuin olen.

Tähän asti elämääni olen tuntenut oloni aina hieman ulkopuoliseksi. Hyvän olon taustalla on ollut aina jonkinlainen epävarmuus ja eräänlainen tunne siitä, että olen elämäni sivustaseuraaja. Tunne on aina liittynyt aikuisiin ihmisiin, lasten kanssa olen pystynyt olemaan aina mutkattomasti. Ehkäpä siksi olen haikeana kaipaillut sitä tunnetta, kun pidin lapsille vuosia sitten tietokonekerhoa. Meillä oli hemmetin hauskaa tietotekniikan parissa ja olimme innostuneita tutkimaan kaikkea uutta siihen liittyvää. Jännä miten aikuisten maailmassa olen ollut aina ennen hieman hukassa, vaikka kyllä siihenkin poikkeuksia löytyy. Esimerkiksi armeijasta ja siitä ympäristöstä olen aina pitänyt, en niinkään siitä kurista, vaan siitä miten yksinkertaisesti ja suorasti asiat siellä esitetään. Ehkäpä näillä asioilla on yhteys ja se voi olla se, että lapsetkin sanovat asiat suoraan niin kuin ne ovat. Tällaisessa monimutkaisessa ja -tahoisessa maailmassa tuollainen suoruus on joskus autuutta.

Viikonloppuna menemme sitten luistelemaan koko porukalla. Siitä on useampi vuosi aikaa, taisin edellisen kerran nousta hokkareille vuoden 2018 talvella, tai sitä seuraavana. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, että minne olen jemmannut lätkämailani. En minä sitä pelaamista varten mukaan ota, vaan siitä on erittäin hyvä pitää kiinni. Lasten siis.