Katse irti plarista

Ensi-iltaan on noin kaksi ja puoli viikkoa aikaa. Nyt alkaa olemaan se vaihe harjoituksissa, jolloin katse pysyy pääosin irti plarista (eli käsikirjoituksesta) ja roolihahmoihin alkaa syntymään jonkinlaista sielua. Edellisissä kahdessa harjoituksessa on viipyilty sairaustapauksen takia yhdessä kohtauksessa, jossa näyttelen tragikoomista hahmoa. Aluksi tuo hahmo näyttäytyi minulle hyvin kasvottomana ja olin suoranaisesti kusessa sen kanssa. Minulla ei ollut mitään todellisesta elämästä sen rakennusmateriaaleiksi, sillä hahmo vaikutti hyvin naurettavalta. Pelleltä. Omassa elämässäni kierrän tuollaiset tapaukset nykyisin jo hyvin kaukaa.

Viipyily on ollut helvetin suureksi hyödyksi. Tajusin, että tämän hahmon kohdalla täytyy päästä kiinni oikeista tunteista. Yrittää samaistua näyttelemääni hahmoon. Yritin yli viikon ajan rakentaa tuota hahmoa karikatyyrien ja stereotyyppien varaan, löytämättä edes ääntä tuona aikana. Siitä seurasi se, että kaikesta lainigrindaamisesta huolimatta vuorosanat eivät meinanneet jäädä päähän. Noiden parin harjoituksen jälkeen muistan kaikki vuorosanat, vaikka niiden integraatio muistiini ei ole vielä täysin kehittynyt. Tästä hahmosta on hiljalleen tullut se, jonka puolella voisin oikeasti olla. Pellen puolella.

Harjoitusten myötä on selkeytynyt se, että näytelmän viimeinen kaksikymmentä minuuttia on aivan sairaan surullinen. Traaginen. Olemme työryhmänä pitäneet tätä tekstiä tähän asti sellaisena hervottomana elämänkerrallisena muistelona, mutta oikeasti se alkaa näyttäytymään meille metafyysisenä kertomuksena. Olemme jopa kyseenalaistaneet sen hahmojen todellisen olemassaolon sillä, että ehkäpä päähenkilö kuvittelee kaikki muut hahmot tarinassa sekä sen tapahtumat poistumatta lainkaan alkukohtauksen tilasta. Epäilimme jo toissa viikolla erään hahmon todellista luonnetta päähenkilön mielikuvituksen, fantasian tuotteeksi, mutta nyt muutkin hahmot vaikuttavat siltä.

Mikä on harrastajan ja ammattilaisen ero?

Tämä projekti on saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että näytteleminen ja teatteri ylipäätänsä on minun juttuni. Olen tänä kesänä nähnyt lukuisia harrastajateatterituotantoja ja kymmeniä aivan mielettömiä roolisuorituksia, joten en enää juurikaan tee eroa harrastaja- ja ammattiteatterin välillä. Minun nykyisen käsitykseni mukaan ero näiden kahden välillä on se, että ammattilaiset saavat työstään palkkaa ja siten heillä on merkittävä etu puolellaan: Aika. Harrastajanäyttelijänä työ roolien eteen pitää sovittaa kaiken muun elämän oheen. Arvostan aivan mielettömästi työryhmämme jäseniä, jotka käyvät kokoaikatöissä ja silti heillä on voimavaroja opetella tekstiä ulkoa. Ja ennen kaikkea, heittäytyä siinä ohessa epämukavuusalueellensa. Kyyneleiltä ei olla säästytty, mistä pitää huolen näytelmän jälkipuolisko.

Tätä kirjoittaessa minulla on tiedossa myös seuraava projekti. Vaikka tämänhetkinen projekti on vielä pahasti keskeneräinen, niin ensi-iltaviikonlopun jälkeen käynnistyy toisen projektin työstäminen. Aluksi olin ajatellut, etten ottaisi mitään marras-joulukuun ajanjaksolle, mutta eteeni tullut teksti on aivan loistavaa komiikkaa ja olisi typerää kieltäytyä siitä. Kaiken lisäksi kyseessä on keskeinen rooli. Olen ensimmäisenä näyttämöllä ja viimeisenä, viettäen tuon koko ajan siellä. Se on yhden hahmon rooli, mikä olisi tälle vuodelle poikkeuksellista. Kolme. Kolme. Seitsemän. Siinä järjestyksessä kolmen projektin sivuroolien määrä, joita minun kontolleni on asetettu. Pääroolin esittäminen olisi hyvä huipennus tähän vuoteen.

kulttuuri teatteri syvallista runot-novellit-ja-kirjoittaminen
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *