Kielletty suru estää meitä elämästä
Kieltämällä surun itseltämme saatamme ajautua tilaan, jossa oma elämämme tapahtumat tuntuvat epätodellisilta ja vierailta. Aivan kuin katselisimme elokuvaa, jonka tapahtumiin emme kykene vaikuttamaan. Kysymme tuolloin itseltämme vastausta odottamatta, miten tässä saattoi käydä näin tai voiko tämä olla edes mahdollista?
Sankarilapset (Hjältinnebarn, YLE 2014) kertoo sotaorvoista, mutta sen keskeinen teema on kielletty suru. Haastatteluissa esiintyvät ihmiset omaavat valtavan syviä haavoja, joista kertominen on monille mahdottomalta tuntuva ja kivulias kokemus. Tuosta valtavasta tuskasta huolimatta heistä näkee, että jossain siellä syvällä sisimmässä on palava tarve tuoda tuo kielletty suru esiin.
Kielletty suru voi ilmetä toistensa ääripäinä toiminnassamme: Pysymme vaiti ja käännämme selkämme sille tai puhumme siitä lakkaamatta ja ajamme itseämme sitä kohden yhä uudelleen. Kun surumme ei integroidu itseemme eli se jää yhdistymättä sisäiseen elämämme narratiiviin, niin emme pääse sen yli ja ajaudumme pakenemaan sitä.
Jos näin tapahtuu, vaikuttaa tuo kielletty suru meidän ajatteluumme, sitä kautta käytökseemme ja tekemiimme valintoihin. Selän kääntäjät pelaavat varman päälle ja kiertävät suruun liittyvät aiheet kaukaa. Päin ryntäävät ajautuvat toisintoihin ja kuvittelevat, että elämä on epäoikeudenmukaisuudessaan suonut vain samanlaista tuskaa kohdattavaksi. Tuo kaikki on vain seurausta siitä, että kieltämämme suru ei ole integroitunut osaksi meitä. Ja sen vuoksi me itse saatamme vahingoittaa itseämme kieltämällä itseämme elämästä täysin tässä hetkessä.
Suru yhdistää meitä kaikkia, sillä me kaikki kohtaamme sen lukuisia kertoja elämässämme ja erilaisissa tilanteissa. Saatamme surra katkenneita ihmissuhteita tai menettämiämme ihmisiä. Elämän rajallisuus tekee sen, että jossain vaiheessa kuolema koskettaa meitä ja joudumme sen kanssa vastakkain. Meidän on myönnettävä sen olemassaolo, aivan sama millaiset meidän lähtökohtamme ovat olleet tai millaiset henkilökohtaiset ominaisuudet omaamme. Suru koskettaa niin rikasta kuin köyhää, niin älykästä kuin hieman yksinkertaisempaakin.
Suru ei häviä, mutta se voi muuttaa muotoaan
On valtava henkilökohtainen tragedia, jos ihminen kieltää surun myötä itseltään myös ilon ja muut tunnekokemukset. Joku voi kieltää itseltään sitoutumisen, jos on kohdannut elämässään hylätyksi tulemisen tunnekokemuksen. Joku voi karttaa sitoutumista jo pelkästään sen takia, ettei halua käsitellä vanhemmaksi tulemisen kysymystä. Joku voi vältellä tietynlaisia sosiaalisia tilanteita, sillä ne voivat tuoda mieleen syvälle sisään kätkettyjä tunteita.
Vanhemmilta sukupolvilta olen saanut neuvon, että suru pitää surra pois. Se on huono neuvo, sillä suru ei katoa koskaan. Suru täytyy hyväksyä osaksi omaa tunne-elämäänsä, tuntea sitä ja tarkastella sitä. Surulta täytyy kysyä: ”Miksi sinä tunnut niin voimakkaana?” Ja vastaukset pitää kuunnella tarkkaan, sillä ne tulevat meistä itsestämme. Vasta sen myötä tapahtuu integraatio, jonka jälkeen suru helpottaa. Aikaa myöden pystymme puhumaan siitä yhä helpommin käydessämme läpi elämämme narratiivia. Tukehduttavan tunteen tilalle hiipii haikeus ja suru alkaa vaikuttamaan vähemmän ajatteluumme.
Hyväksytty suru avaa silmiämme ja pystymme näkemään. Tuo on sellainen palkinto, jonka vuoksi kielletylle surulle kannattaa antaa aikaa. Ja mikä parasta, sen voi aloittaa jo tänään. Kaikki riippuu meistä itsestämme.