Kiveksille SANNIlta, ja syystäkin
Näin sunnuntaiyönä unen, jossa SANNI (kyllä vain, se laulaja) yritti potkia minua munille. Olin jossain estradilla, jota ympäröi Oxfordin siniset näyttämöverhot ja jonka keskellä oli soittajasaareke. Näin kun Sanni saapui estradin reunaan ja ripusti sähkökitaran kaulalleen, asteli sen jälkeen soittajasaarekkeelle ja alkoi sitten esiintymään. Juuri kun hän alkoi laulamaan, minä oikein hienona herrasmiehenä menin juoksemaan hänen editseen ja soitin ylitsevuotavan härnäävään tapaan ilmakitaraa. Päästyäni backstagelle verhojen taakse pysähdyin, käännyin katsomaan tulosuuntaani ja näin, kuinka Sanni juoksi luokseni mielettömän raivostuneena, yrittäen potkia sukukalleuksiani. Muistini unen osalta katkeaa siihen, kun yritän epätoivoisesti rauhoitella ja vakuuttaa hänelle, ettei minun ollut tarkoitus saada häntä raivostumaan.
Mitä tämä uni kertoo minusta?
En täysin tiedosta miksi alitajuntani oli valinnut Sannin tähän uneen toiseksi osapuoleksi, mutta ilmeisesti hän symboloi yleismaailmallisesti minulle herkkää ja hyvin tunnerikasta ihmistä. Tällainen käsitys minulle jäi hänestä katsottuani Maria Veitolan Yökylässä -ohjelman. Henkilökohtaisestihan minulla ei ole ollut iloa tuntea häntä millään tavalla.
Uneni kertoo ehkä niistä alitajuisista peloista, jotka liittyvät omiin ja toisten tunteisiin. Koen olevani herkkä tunteiltani, ainakin osittain, ja koen loukkaantuvani joskus liiankin herkästi joistain pienistä asioista. Pelkään herkkyyteni tekevän itseni sokeaksi muiden kipupisteille, jolloin harmittomana pitämäni leikinlasku tai muunlainen leikkisyys voi osua toisessa ihmisessä olevaan syvään haavaan. Tai säröön, mikä kuvaa asiaa mielestäni parhaiten.
Säröt ihmisessä, joita ei näe
Olen elämäni aikana osunut monia kertoja tällaiseen säröön toisessa ihmisessä. Samoin on tapahtunut minulle itselleni, minunkin säröihini on osuttu tiedostamatta sitä tai tarkoittamatta sitä todella. Ne ovat olleet vahinkoja, jotka ovat johtuneet siitä, ettei ihmisen historiaa voi lukea päältäpäin. Vain ihminen itse voi kertoa omasta historiastaan, subjektiivisesta kokemuksestaan omasta itsestään ja suhteestaan tähän maailmaan. Muut voivat kertoa hyvin erilaisen tarinan jonkin ihmisen historiasta, mutta silloin jää melkoinen pala selvittämättä. Nimittäin se miten ihminen tuntee.
Olen hirvittävän usein havahtunut häpeämään sanojani ja sitä, että olen loukannut ihmistä, josta välitän niin suuresti. Vielä suurempi häpeä on liittynyt siihen, että kyllä minun pitäisi itse herkkänä ihmisenä tietää mitä saa sanoa ja mitä ei. Viimeinen vuosi on kulunut oikeastaan siinä, että olen harjoitellut kahta asiaa: Hymyilemistä ja pehmeää puhetapaa. Varsinkin sitä, että kykenee tekemään niitä yhtä aikaa. Se nimittäin säästää tällaisilta itselle häpeällisiltä tilanteilta, joissa toinen saattaa tulkita sanotut asiat toisellakin tavalla. Täytyy siis osata äänimaailman ja ilmein osata kertoa se, että kaikkea tästä suusta tulevaa ei pidä ottaa kirjaimellisesti.
Tämä uni ei suinkaan ole ollut vaikein tulkittava tähän mennessä, vaan on niitä ollut lennokkaampia ja vaikeaselkoisempiakin. Tämä erottui muista tosin sillä, että se oli hyvin todentuntuinen. Toivottavasti en koskaan päädy tilanteeseen, jossa loukkaisin Sannia. Se on aika hurja näky raivostuneena…