Kotona ensimmäistä kertaa elämässäni

Psykologini esitti minulle eilen kysymyksen, jota jäin hetkeksi pohtimaan. Olin juuri kuvaillut suhdettamme ihanaiseni ja minun välilläni sellaiseksi, että saan siitä energiaa ja koen kykeneväni olemaan siinä myös tarvitseva osapuoli. ”Minkä luulet vaikuttavan siihen?” psykologini kysyi. Hetken pohdittuani vastasin: ”Rehellisyys. Enkä tarkoita nyt kaiken jakamista, vaan rehellisyyttä siinä mitä tulee jakaneeksi.” Jatkoin puhumista ja kuvailin, että emme jaa tietenkään kaikkia ajatuksia keskenämme ja meillä on myös hiljaisia hetkiä, jolloin olemme vain. Sanoin arvostavani ja pitäväni tärkeänä sitä, että pitää asioita myös itsellään. Ei kaikkea tarvitse jakaa, sillä sekin voisi tuntua hyvin raskaalta ja ahdistavalta. Eihän ihminen ole missään tilinteon velvollisuudessa toiselle omista ajatuksistaan.

Psykologini muistutti minua istunnon loppupuolella tekemästäni matkasta itseni kanssa ja kertasi lähes vuoden takaisia tapahtumia. Epävarmuus ja tietynlainen näköalattomuus on vaihtunut siihen, että tunnen oloni ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni kotoisaksi. Vuosi sitten katselin Jyväskylän kaupunkisiluettia rantaraitilta käsin ja pohdin, että ”miten ihmeessä minä voin löytää mitään itselleni täältä?” Kaupunki tuntui silloin erittäin etäiseltä paikalta ja kaukaiselta ajatukselta tuntui sekin, että asuisin joskus tässä kaupungissa. Tänään olen aika varma siitä, että tulen asumaan kaupungissa. Muuttopäivästä ei ole vielä tietoa, eikä nyt ole vielä aika sen päivän päättämiselle.

Elämästä vailla minkäänlaisia juuria

Juuri juurettomuuden tunne on ollut merkittävin levottomuutta itsessäni aiheuttava tunne. Aiemmissa parisuhteissani en ole kyennyt toteamaan itselleni olevani kotona. Ainakaan täysin. Minulla on ollut kyllä ”kotiosoite”, mutta sisimmässäni koti on ollut hieman hukassa. Olen kokenut yksinäisyyttä ja yksin jäämistä, vaikka minulla on ollut merkittävä ihminen täysin käteni ulottuvilla. Se on käsittämättömän vaikea tunne ja vaikeammin ymmärrettävissä fyysiseen yksinäisyyteen.

Tänään poden yksinäisyyttä siitä, että istun täällä koululla ja kirjoitan tätä blogikirjoitusta etäällä naisesta, jota rakastan koko mielelläni ja kehollani. Kun olimme eilen harrastaneet seksiä, aloin puhumaan edellisiltana kokemastani ikävän ja kaipuun tunteestani hänelle. Kuvasin lähdön hetkellä ilmennyttä eron tunnetta fyysisenä tuntemuksena, ”ikään kuin vatsanpohja olisi hävinnyt ja jäljelle olisi jäänyt ammottava tunne.” Hän purskahti itkemään ja lohdutin häntä halaten. Makasimme siinä molemmat alastomana ja tuimme toisiamme vaikeiden tunteiden äärellä.

On kamalaa ajatella, että niin moni sitä tarvitseva ei saa vierelleen täysin juurtuvaa kumppania. Toki on heitä, jotka viihtyvät paremmin henkisinä nomadeina, mutta se tapa elää ei toimi toisilla. Se voi olla jopa äärimmäisen vahingollista. Itse kokeilin sitä pienen hetken ajan, mutta olin enemmänkin tuuliajolle joutunut purjealus vailla peräsintä. Nyt tunnen olevani kuin nuori tammi, joka alkaa levittämään juuristoaan yhä laajemmalle. Pidän siitä tunteesta, että voi olla vakaasti yhdessä paikassa ja monen niin erilaisen ihmisen ympäröimänä tuntien itsensä kotoisaksi. On mahtavaa tuntea itsensä tervetulleeksi omassa elämässään, myös oman itsensä suhteen.