Kuoleman kohtaamisen vaikeudesta

”Sydän on pysähtynyt”, totesi eläinlääkäri. Tämä oli vajaa pari minuuttia aikaisemmin annostellut barbituraatin kanyyliin. Hän poistui toimenpidehuoneesta ja jäimme ihanaiseni kanssa jättämään viimeiset hyvästit kissalle, joka oli ollut osa hänen elämäänsä reilusti yli vuosikymmenen ajan. Surin suuresti lemmikin menetystä, sillä olinhan jo ehtinyt kiintyä siihen, mutta rankin kokemus tuossa kaikessa oli nähdä rakastamansa ihmisen valtava suru. Suru, johon ei voi koskaan valmistua ja joka ilmenee, vaikka olisikin jo hyvissä ajoin tietoinen jonkin elävän elämän päättymisestä. Kassu-kissan tila oli heikentynyt niin nopeasti, että tämä tuli yllätyksenä ja tämän vaikean päätöksen tekemiseen ei ollut paljoa aikaa. Se oli kuitenkin välttämätöntä, sillä kissan kärsimyksen näki selvästi.

Kun eilen sitten olin ajamassa takaisin kotiini ihanaiseni ja tämän lasten luota, minä katsoin taustapeilistä auton takana istuvaa koiraani. Olin ollut aluksi sitä mieltä, että en ottaisi sitä mukaan. Ajattelin tätä kaikkea aikuisen ajatuksin ja näkökulmasta, tahdikkuutta ja niin edelleen. Aamulla ihanaiseni kanssa puhelimessa päädyimme kuitenkin siihen, että otan koiran mukaan. Jotta lapset saisivat muuta ajateltavaa. Ja se oli oikea ratkaisu. Taustapeilissä komeileva koirani oli lievittänyt suuresti kaikkien kokemaa surua, ja osaltaan auttanut käsittelemään Kassu-kissan kuolemaa.

Surua ei voi ulkoistaa

Koin eilen jotain sellaista, mikä on vääjäämätöntä ja kuuluu osaksi tätä elämää. Minulla ei ollut sanoja millä lohduttaa, mutta se ei haitannut. En edes usko, että on olemassa sellaisia sanoja, jotka lohduttaisivat paremmin kuin läsnäolo tuollaisen kokemuksen äärellä. Kun minä silitin pöydällä makaavan ja rauhoitetun kissan päälakea sormellani, niin olin jakamassa ihanaiseni kokemusta. Seisoin rakkaani vierellä koko tuon koettelemuksen ajan ja halasin häntä. Jotta hän tietäisi, ettei joutuisi kokemaan tätä yksin, vaikka suru onkin aina henkilökohtainen asia.

Omasta mielestäni lemmikit ovat tärkeitä erityisesti yhden asian opettamisessa lapsille: Elämän rajallisuus. Se, että lapsena kiintyy eläimeen ja joutuu sitten elämän rajallisuuden puitteissa luopumaan tästä, joutuu vääjäämättä kohtaamaan surua. Aikuisten tehtävänä on silloin näyttää, että sureminen merkitsee jotain ja osoittaa sanat surulle, sanoittaa sitä. Tehtävä ei ole helppo, eikä siihen saa oikein mitään koulutusta. Muuten kuin oman henkilökohtaisen kokemuksen kautta. Sitä ei voi kirjoista oppia. Eli voin siis todeta: Lemmikit ovat tärkeitä opettamaan elämän rajallisuudesta niin lapsille kuin aikuisillekin.