Lauttasaari, Tommy Tabermann ja Angst – Määrittävät tekijät
Käytiin viime viikolla Espoossa Ihanaisen siskon luona kyläilemässä, isommat lapset olivatkin jo menneet edeltä junalla. Perjantaina, kyläilyn toisena päivänä jostain tuli tarve päästä katsomaan vanhoja ”kotikulmia” eli huudeja Helsingin Lauttasaaressa. Hyppäsin siis bussiin, jonka jälkeen nousin metron kyytiin Espoonlahden metroasemalta ja noin puolen tunnin päästä löysinkin itseni jo Lauttasaaresta. Kävely Lauttikselta kohti Lauttasaarentie 6:sta tuntui epätodelliselta, sillä tuota tienreunustaa oli tullut käveltyä edellisen kerran vuoden 2005 lopulla eli reilu 18 vuotta sitten.
Päästyäni kutosen kohdille minun piti kiertää sisäpihalle parkkipaikan kautta, sillä porttikonkiin minulla ei ole ollut avainta sitten poismuuton. Päästyäni sisäpihalle näin, että mikään ei ollut juurikaan muuttunut: Vain valkoiset muovipuutarhakalusteet olivat vaihtuneet uudempiin ja yksi isompi puu oli kaadettu, tilalle istutettu jotain muuta.
Kun seisoin porttikongin takaisten rappujen yläpäässä, muistin hyvin elävästi Marin kuoleman vuonna 2004. Seisoin silloinkin rappujen yläpäässä ja katselin, kun kodin ulko-oven edustalle peruutti musta pakettiauto ruumiskuljetusta varten. Se oli hämmentävä ja jälkikäteen katsottuna hyvin traumaattinen tilanne vasta juridiseen täysi-ikäisyyteen ehtineelle pojalle. Henkistä täysi-ikäisyyttä kun sai odottaa vielä vuosikausia.
Kävelin sisäpihalta talojen välistä puikkelehtien Lauttasaaren itärantaan, josta löysin tutun ulkoilureitin. Ainoa huomattava muutos oli se, että rannassa törmäsin useisiin valkoposkihanhiin ja rannassa kauttaaltaan oleviin hanhien jätöksiin. Kävin yhdellä kalliolla ihailemassa vanhoja tuttuja maisemia ja muistin harrastaneeni seksiä nuorena noiden kallioiden lomassa. Silloin vastarannalla ei ollut vielä sellaista yleisömäärää, kuin tänä päivänä. Jätkäsaari oli kyllä muuttunut. Muistin kyllä myös ne lukuisat kerrat, jolloin teiniangsti-päissään tuli istuskeltua kallioilla ja katsoi kauas horisonttiin pohtien, että ”tällaista paskaako tämän elämän pitää olla?” Kauas on päästy noista hetkistä.
Tommy Tabermannin pöydässä
Nostalgiahuuman hellittäessä päätin lähteä kävelemään takaisin ja Lauttasaarentielle päästyäni päätin käydä juomassa yhden Kampelassa. Sisälle päästyäni huomasin olevani ainoa ja kenties päivän ensimmäinen asiakas. Omistaja suositteli hanasta Narwhalia, kun kysyin mitä stouteja olisi saatavilla. Todetessani ääneen naapuruston muuttuneen vähäisesti osasi omistaja kuitenkin osoittaa, että onhan siinä tien toisella puolella purettu vanha talo ja rakennettu uusi tilalle. Paikan löysin itselleni Tommy Tabermannin vakiopöydästä, jonka voi erottaa pöydästä löytyvällä nimilaatalla.
Lauttasaarentie 6 on minulle vähän sama, kuin Parolantie 19 Antti Hammarbergille, joka tunnetaan paremmin nimellä Irwin Goodman. Kutosessa elämäni alkupuoliskon suunta on jo jollain tavalla lukittu paikoilleen, sillä siellä sain todeta elokuvataiteen olevan minulle mahdoton tapa ansaita elantoa. Mikä on toisaalta aika hassua tämän hetkisen harrastukseni eli näytelmätaiteen osalta, sillä opintojen ohessa tutustuin muutamiin näyttelijätyön opiskelijoihin. Silloin he tuntuivat olevan äärimmäisen omanarvontuntoisia ja joissain määrin koppavia käytökseltään, omasta mielestään täysin oikeutettuja opiskelupaikkaan silloisessa TaiK:ssa. Harva heistä lopulta päästä edes hakumenettelyssä haastatteluihin saakka, saatikka alalle palkatuksi näyttelijäksi.
Nyt hirvittäisi asua Helsingissä. Tuskin pääsisin mihinkään harrastajateatteriin esiintymään, vaivoin edes tekemään mitään taustahommia. Siinä suhteessa Jyväskylä on sopiva kaupunki meikäläiselle. Se on kooltaan suomalainen kaupunki, mutta ei niin täyteen tupattu etteikö saisi henkeä. Lisäksi kaupungilla vastaantulevat tutut ihmiset tervehtivät, eivätkä kulje laput silmillä, kuten pääkaupunkiseudulla tehdään. Paikassa, jossa on liikaa kasvoja kohdattavaksi yhden päivän aikana.