Menestyksen mittarit ja itsekkyyden aiheuttama tuska
Erään iltapäivälehden verkkosivuilla tuli eteen kirjoitus, jossa toimittaja pohti miksei suosittuun reality-tv-sarjaan osallistuneet ”kunnolliset nuoret” ole nousseet suosituiksi ohjelman puitteissa. Luin artikkelia suurella mielenkiinnolla, kunnes eteen tuli listaus näiden nuorten unelmista: Iso omakotitalo, uima-allas, autotallissa useampi kalliimpi auto ja niin edelleen. Artikkelin myötä selvisi kyllä se, että nämä unelmat ovat olleet näiden nuorten keskinäinen vitsi, mutta ajatus tällaisista materiaan liittyvistä unelmista kyllä sai minut ymmärtämään mikseivät he ole katsojien saati muiden osallistujien suosiossa.
On aika inhimillistä tuntea kateutta heitä kohtaan, joilla on jotain mitä itsellä ei ole. Se on kuitenkin täysin turhaa kärsimyksen kokemista
Toimittaja tosin lähti eri teille ja yhdisti pärjäämisen sekä elämässä menestymisen irtaimen materian määrään. Ja kuten tavallista, alkoi osoittamaan syyttävällä sormella kokonaista kansaa kateudesta. Siitä, että olisimme kateellisia toisten ihmisten menestymiselle. Riippuu kai menestymisen mittarista, minä ajattelin. En ole ollut elämäni aikana kateellinen siitä, että jollain ihmisellä on enemmän materiaa kuin minulla. Mutta kateellinen olen ollut siitä mitä rahalla eikä työllä voi saada. Olen ollut joskus niin itsekäs, että olin kateellinen ystävien määrästä. Kunnes ymmärsin katsoa tässäkin asiassa pintaa syvemmältä.
Minulle suurin menestymisen mittari on ollut se, että mihin asioihin aikansa tässä elämässä on käyttänyt. Pidän ihmistä menestyneenä, jos tämä on onnistunut auttamaan hädässä olleita ihmisiä tai pyrkinyt tekemään ympäristöstä paremman paikan elää. Tällöin yhtä menestyneiksi ihmisiksi nousevat hyväntekeväisyyteen merkittäviä summia lahjoittavat rikkaat, ruoanjakelua vähävaraisille pyörittävä periaatteen mies ja vapaaehtoistyötä lasten parissa tekevä eläkeläisnainen. Minun silmissäni heistä jokainen on kyennyt johonkin sellaiseen, mihin minä en ole pystynyt enkä todennäköisesti tule ikinä pystymään. Vaikkakin olen kyllä tehnyt vapaaehtoistyötä lasten ja maahanmuuttajien parissa vuosia sitten.
Suurin menestyksen mittari minulle itselleni on kuitenkin se mitä läheiseni minusta ajattelevat. Jos he ajattelevat minun olevan hyvä ihminen menneisyydestäni ja yhteiskunnan mielipiteestä huolimatta, niin se on minulle suurin saavutus elämässäni. Toinen suuri menestyksen mittari minulle on se, että kykenenkö minä kasvamaan tässä elämässä paremmaksi ihmiseksi kuin olen ollut tai nyt olen. Kolmas suuri, eikä yhtään sen vähäisempi mittari on se, että kuinka monta ihmistä minulla on elämässäni, joita minä rakastan. Ihmisiä, jotka ovat yksilöinä minulle täysin korvaamattomia ja joiden menettämistä aikanaan tulen valtavasti suremaan, sillä heillä on paikka minun sydämessäni.
On aika inhimillistä tuntea kateutta heitä kohtaan, joilla on jotain mitä itsellä ei ole. Se on kuitenkin täysin turhaa kärsimyksen kokemista, josta pääsee kyllä kohtalaisen helposti eroon. Riittää kun herää jokaiseen päivään ja on syvästi kiitollinen niistä asioista, joista saa nauttia sen päivän aikana. Tätä kirjoittaessani olen mielettömän kiitollinen siitä, että minulla on elämässäni suuren sydämen omaava ihminen vierelläni ja joka uskaltaa kohdata minut täysin ennakkoluulottomasti. Se on sellainen kyky, jota harva omaa ja jonka kanssa olen itse joutunut kamppailemaan. Toivottavasti kykenen osoittamaan hänelle kiitollisuuttani sanoissani ja teoissani, koko loppuelämäni ajan.
P.S: Ihminen, joka kamppailee ja kärsii levottomuudesta liittyen menestymiseen sekä elämässä etenemiseen, tulisi lukea Akong Tulku Rinpochen Kuinka tiikeri kesytetään. Sitä on saatavilla kirjastoista lainattavaksi, mutta suomeksi käännettynä sitä löytää oikeastaan vain antikvariaateista ja netin torimyynneistä.