Eräällä tuntemattomalla äidillä leikkasi totaalisesti kiinni tyttölapsensa kanssa eilen perhepuistossa. Hän yritti saada lasta käymään vessassa ennen bussimatkaa, mutta tämä alta 3-vuotias lapsi halusi jääräpäisesti viedä potkupyöränsä mukana sisälle. Lapsen huuto ja parku saivat naisen sellaiseen tilaan, että jouduin asettamaan itselleni seuraavanlaisen ehdon: ”Puutun, jos hän alkaa riepottelemaan lasta.” Kaikesta huolimatta hän onnistui pääsemään vessaan lapsensa kanssa, mutta sieltä poistuttuaan hän käveli pikavauhtia pois ja lapsi perässä juosten, äitiään huutaen ja itkien. Minun olisi tehnyt toki mieli mennä rauhoittelemaan heti kättelyssä ja sanoa tytölle, että pyörä odottaa kyllä ulkona, mutta urhoollinen toimintani olisi todennäköisesti vain antanut tuolle äidille uuden kohteen tunnekuohunsa purkamiselle.

Sellaista lastahan ei ole, joka ei kävisi vanhempansa hermoille. Tämä on vanhemmuuden totuus, joka selviää kyllä keskusteluiden myötä kenen tahansa jo hieman varttuneen lapsen vanhemman kanssa. Totta kai jokainen vanhempi haluaisi olla se täydellinen vanhempi, suoriutuen roolistaan täyden kympin arvoisesti. Se ei (sori vain) ole mahdollista. Ja se joka sellaista yrittää esittää, vetää vain falskia näytelmää omasta elämästään ja todennäköisesti pelkää kohdata totuuden.

Opettavainen vanhemmuus

Sinä hetkenä, kun lapsi saa ohimoilla kulkevat verisuonet pullistumaan, pitäisi yrittää ottaa kiinni tuosta opettavaisesta hetkestä. Sillä sitä se todellakin on, opettavaista omasta itsestä ja omista tunteista. Tuollaisen tunnepitoisen hetken jälkeen, mieluiten illalla ennen nukkumaan menoa, olisi hyvä esittää itselle kysymyksiä ja ruotia ne tullakseen seuraavana päivänä edellistä päivää paremmaksi vanhemmuudessa. Ei paremmaksi muihin verrattuna, vaan itseensä verraten. Noiden kysymysten esittämisessä ja vastausten perkaamisessa auttaa suuresti se, jos käytettävissä on puoliso, seurustelukumppani tai vanhemmuudesta ymmärtävä ystävä. Omiin vanhempiin ei kannata tukeutua tässä asiassa, vaan korkeintaan pyytää muistelemaan oliko itse lapsensa kaltainen omassa lapsuudessaan.

Minulla itselläni ei ole lapsia, mutta mielestäni ehkäisystä laistaminen sopivaan aikaan ei tee automaattisesti vanhemmuuden asiantuntijaksi eikä biologinen isyys ole saavutus, vaan evoluution määrittämä tapa jatkaa sukua. Sen sijaan saavutuksena voi pitää jo sitä, että lapsi hakee turvaa sylistä siitäkin huolimatta, että juuri hetkeä aiemmin on käyty kiihkeä väittely pöytätavoista tai kouluikään päässyt jakaa kokemiaan pettymyksiä tai pelkojaan, vaikka tykkääkin esittää jotain ihan muuta. Ja voi pojat, että olenkin toiminut aikuisena väärin lasten seurassa ja tehnyt lukemattomia virheitä.

Jokaiselle, joka kamppailee vanhemmuuden taakan kanssa, haluaisin todeta tämän ikiaikaisen viisauden sotaväestä: ”Aikuinen mieskin vajoaa kolmevuotiaan kiukun tasolle, jos häntä koettelevat samaan aikaan nälkä, väsymys, vilu ja märkyys.” Riittää kun lapsi saa riittävästi lepoa, ravintoa ja tulee suojatuksi säältä ja märiltä housuilta, niin valtaosa äkäkohtauksista saadaan taputeltua. Loput itku-potku-raivareista liittyvätkin sitten enemmän tai vähemmän oman tahdon joutumisesta törmäyskurssille ympäröivän maailman kanssa. Tästä päästäänkin alun esimerkkitapaukseen: Pissalla olisi hyvä käydä ennen bussimatkaa, mutta pyörää ei saa viedä sisälle.