Mammaraivarit perhepuistossa – vanhemmuuden äärellä

31713463435_81810d6fef_b.jpg

Eräällä tuntemattomalla äidillä leikkasi totaalisesti kiinni tyttölapsensa kanssa eilen perhepuistossa. Hän yritti saada lasta käymään vessassa ennen bussimatkaa, mutta tämä alta 3-vuotias lapsi halusi jääräpäisesti viedä potkupyöränsä mukana sisälle. Lapsen huuto ja parku saivat naisen sellaiseen tilaan, että jouduin asettamaan itselleni seuraavanlaisen ehdon: ”Puutun, jos hän alkaa riepottelemaan lasta.” Kaikesta huolimatta hän onnistui pääsemään vessaan lapsensa kanssa, mutta sieltä poistuttuaan hän käveli pikavauhtia pois ja lapsi perässä juosten, äitiään huutaen ja itkien. Minun olisi tehnyt toki mieli mennä rauhoittelemaan heti kättelyssä ja sanoa tytölle, että pyörä odottaa kyllä ulkona, mutta urhoollinen toimintani olisi todennäköisesti vain antanut tuolle äidille uuden kohteen tunnekuohunsa purkamiselle.

Sellaista lastahan ei ole, joka ei kävisi vanhempansa hermoille. Tämä on vanhemmuuden totuus, joka selviää kyllä keskusteluiden myötä kenen tahansa jo hieman varttuneen lapsen vanhemman kanssa. Totta kai jokainen vanhempi haluaisi olla se täydellinen vanhempi, suoriutuen roolistaan täyden kympin arvoisesti. Se ei (sori vain) ole mahdollista. Ja se joka sellaista yrittää esittää, vetää vain falskia näytelmää omasta elämästään ja todennäköisesti pelkää kohdata totuuden.

Opettavainen vanhemmuus

Sinä hetkenä, kun lapsi saa ohimoilla kulkevat verisuonet pullistumaan, pitäisi yrittää ottaa kiinni tuosta opettavaisesta hetkestä. Sillä sitä se todellakin on, opettavaista omasta itsestä ja omista tunteista. Tuollaisen tunnepitoisen hetken jälkeen, mieluiten illalla ennen nukkumaan menoa, olisi hyvä esittää itselle kysymyksiä ja ruotia ne tullakseen seuraavana päivänä edellistä päivää paremmaksi vanhemmuudessa. Ei paremmaksi muihin verrattuna, vaan itseensä verraten. Noiden kysymysten esittämisessä ja vastausten perkaamisessa auttaa suuresti se, jos käytettävissä on puoliso, seurustelukumppani tai vanhemmuudesta ymmärtävä ystävä. Omiin vanhempiin ei kannata tukeutua tässä asiassa, vaan korkeintaan pyytää muistelemaan oliko itse lapsensa kaltainen omassa lapsuudessaan.

Minulla itselläni ei ole lapsia, mutta mielestäni ehkäisystä laistaminen sopivaan aikaan ei tee automaattisesti vanhemmuuden asiantuntijaksi eikä biologinen isyys ole saavutus, vaan evoluution määrittämä tapa jatkaa sukua. Sen sijaan saavutuksena voi pitää jo sitä, että lapsi hakee turvaa sylistä siitäkin huolimatta, että juuri hetkeä aiemmin on käyty kiihkeä väittely pöytätavoista tai kouluikään päässyt jakaa kokemiaan pettymyksiä tai pelkojaan, vaikka tykkääkin esittää jotain ihan muuta. Ja voi pojat, että olenkin toiminut aikuisena väärin lasten seurassa ja tehnyt lukemattomia virheitä.

Jokaiselle, joka kamppailee vanhemmuuden taakan kanssa, haluaisin todeta tämän ikiaikaisen viisauden sotaväestä: ”Aikuinen mieskin vajoaa kolmevuotiaan kiukun tasolle, jos häntä koettelevat samaan aikaan nälkä, väsymys, vilu ja märkyys.” Riittää kun lapsi saa riittävästi lepoa, ravintoa ja tulee suojatuksi säältä ja märiltä housuilta, niin valtaosa äkäkohtauksista saadaan taputeltua. Loput itku-potku-raivareista liittyvätkin sitten enemmän tai vähemmän oman tahdon joutumisesta törmäyskurssille ympäröivän maailman kanssa. Tästä päästäänkin alun esimerkkitapaukseen: Pissalla olisi hyvä käydä ennen bussimatkaa, mutta pyörää ei saa viedä sisälle.

Perhe Parisuhde Lapset Vanhemmuus

Vahvistus hyville näyttelijäsuorituksille ja näytelmätekstille

14598478080_74897a5d8d_b.jpg

Eilen minä ja muut kesäteatteriesityksen tekijät saimme vahvistuksen sille, että yhteen kursimamme ja tällä hetkellä esittämämme produktio ei ole keskinkertaista tekoa. Keski-Suomen harrastajateatteriyhdistyksen teatteriaalto-raati kävi katsomassa esityksen ja antoi siitä meille suullista palautetta, jonka jälkeen keskustelimme teatterin tekemisestä noin yleisestikin. Huomasin, että ryhmässämme vallitsee tuon keskustelun perusteella oikein mahtava yhteishenki. Mutta se palaute: Sanalla sanoen oikein erinomaista koko perheen teatteria!

Näin vasta aloittaneena harrastajateatterilaisena minun on vaikea arvioida esityksemme tasoa, sillä en ole päässyt katsomaan sitä puhtaasti yleisön suunnasta ja kokonaisuutena. Olen saanut todistaa vain toisten suorituksia lavalta käsin, mutta ne ovat olleet erittäin hyviä ja suorastaan ammattimaisia. Jokainen suhtautuu tekemiinsä rooleihin ja niiden taustatyöhön tietynlaisella vakavuudella, vaikka hauskaa pidetäänkin siinä ohessa.

Nyt kun sain kuulla ammattinäyttelijän suusta esityksemme vahvuudet, niin minulta hälveni täysin yksi epätietoisuus: Onko tämä hyvä? Olenko osana toimivaa näytelmää ja miten minun panokseni näyttäytyy siinä? Palautteen perusteella pystyn toteamaan, että me kaikki teemme hyvän työn rooleissamme eikä kukaan joudu toimimaan kannattelevana voimana. Se on mahtava homma ja vapauttaa henkisesti. Voi vain fiilistellä ja antaa mennä tulevissa kesäkauden esityksissä.

Yksi haave todeksi

Totesin palautetilaisuudessa myös sen, mitä en ole sanoittanut tätä ennen. Olen päässyt tekemään sitä, mitä olen aina haaveillutkin tekeväni eli teatteria lapsille. Lausuin sen ääneen, että olen aina ihaillut YLE:n lastenohjelmia tuottavia ihmisiä, jotka saavat työkseen viihdyttää lapsia. Erityisesti pikku kakkosen omaa ohjelmistoa tuottavia näyttelijöitä olen ihaillut, sillä he ovat työssään vaikuttavia ja oikein eteviä näyttelijöitä, saaden lapset mukaan rakentamaansa mielikuvitusmaailmaan. Suuri hatunnosto heille tästä tärkeästä tekemästään työstään.

Eräs kanssanäyttelijä totesi palautekeskustelussa pontimena teatteriharrastukselle sen, että saa olla outo. Outo kommentti, sillä ei hän ole vaikuttanut oudolta. Eli hän vaikuttaisi olevan siis täysin oikeassa porukassa, kun ei eroa mitenkään meistä muista oudoista. Normaali saattaisikin erota, eikä ehkä oikein osaisi sujahtaa porukkaan sisälle.

Jos mietit tätä lukiessasi, ”olisiko teatteriharrastus hyvä itsellesi”, niin suosittelen kyllä. Esiintymiseen ei tarvitse heti heittäytyä, sillä teatterissa tehdään näyttämön ulkopuolella paljon töitä esitysten eteen. Ja jos päätyisikin näyttämölle, niin esiintymiseen liittyvät jännitystilat hioutuvat hiljalleen huomaamattomiksi ja antavat tilaa ilmaisuvoimalle, jota meistä jokaisesta kyllä löytyy. Kunhan sen vain kaivaa esiin yhdessä ohjaajan ja kanssanäyttelijöiden kanssa.

Kulttuuri Kirjat Teatteri Ajattelin tänään