Keskisuomalaisen päätoimittaja Pekka Mervola onnistui siinä mitä tavoitteli mielipidekirjoituksellaan: Herätti mielipiteiden tulvan. Sehän mielipidekirjoituksen tarkoituskin on, synnyttää kannanottoja puolesta tai vastaan, hyvässä tapauksessa jostain sieltä väliltä. Se ei minua yllättänyt, että tällaisen hyvin provosoivan kirjoituksen myötä vastasi kutsuun myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit. Tosin minulle tuo joukko näyttäytyy tässä keskustelussa hyvin ironisessa sävyssä.

Minä en pidä syviä rinta-aukkoja tai bikinien ei-peittävää aluetta mitenkään vaivaannuttavana tai seksuaalisena häirintänä. Pukeutukoot ken tahtoo julkisella paikalla (nettifoorumit mukaan lukien) miten lystää, kunhan vain pukeutuu ja ottaa kanssaeläjät jollain tavalla huomioon. Tästä jälkimmäisestä syystä en pukeudu Borat-painiasuun tai pelkkiin miesten speedostringeihin julkisella paikalla, sillä massasta löytyy taatusti mieltänsä pahoittavia ihmisiä. Niin miehiä kuin naisia. Niinpä valitsen pukeutumiseni julkisesti tilanteen mukaisesti ja yksityisesti jätän mieluummin pukeutumatta tyystin. Tapani ajatella näin rajoittaa minua… Ei niin kuin piirun vertaa.

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit vetoavat siihen, että pukeutuminen on kannanotto. No totta helvetissä se on. Sillä annetaan itsestä ensivaikutelma tai ylläpidetään identiteettiä. Sillä halutaan myös tehdä jonkinlainen vaikutus ympärillä oleviin ihmisiin, ei kai sitä muuten kysyttäisi paremmalta puoliskolta: ”Kumpi näistä kesämekoista näyttää paremmalta päälläni?” Se minkä nämä soturit unohtavat on se, että vain hieman voimme vaikuttaa passiivisin keinoin miten toiset ajattelevat pukeutumisestamme. Tai ylipäätään mistään muustakaan. Soturitätiä tai -setää vituttaa varmasti se fakta, että tietynlainen pukeutuminen voi aiheuttaa katsojassa täysin tavoiteltuja reaktioita tai sitten ei.

Ahdasmielisten luokkakokous

Soturit muuten toistavat sitä samaa ahdasmielisyyden kaavaa, mistä he itse niin paljon parjaavat. Heistä ei ole OK, jos joku tohtii tuoda julki oman heidän näkövinkkelistä virheelliseksi katsotun mielipiteensä. Julkisessa keskustelussa on se ikävä puoli, että omaakin mielipidettä voidaan kritisoida ja toden totta, sitä kritisoidaan. Se harvoin sopii näille sotureille, vaan sen sijaan he käyttävät maalittamisen keinoja. Siis niitä samoja, joita heidän vastustamansa ahdasmieliset käyttävät. Juuri tämän takia minua ei juurikaan kiinnosta seurata tällaista keskustelua, koska sen tarjoama arvo minulle on pyöreä nolla. Ihan riittävästi olen koulukiusattuna saanut kuulla vittuilevaa puhe- ja kirjoitustapaa, jonka ainoa tarkoitus on vain loukata kohdettaan. Missähän se oikeudenmukaisuuden raja sitten menee? Tiedä sitä.

Nykyään seksuaaliseksi häirinnäksi voidaan katsoa minkä vain toiminnan, mikä liittyy sosiaaliseen kanssakäymiseen. Jos katsot toista riittävän pitkään, niin tämä voi kokea olonsa epämukavaksi. Riittää vain, että hän alkaa olettaa sinun katsovan sinua ”sillä silmällä.” Tämän vuoksi katselenkin usein mieluummin kaukaisuuteen tai puiden latvoja. Pahoitan tietenkin tällä heidän mielensä, jotka haluaisivat minun katsovan heitä ”sillä silmällä.” Mutta kun en ole mikään ajatusten lukija.

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit pyrkivät jonkinlaiseen utopiaan, missä kukaan ei häiritse ketään (heidän mielestään seksuaalisella tavalla) ja omia mielipiteitä saa esittää vapaasti kenenkään niitä kritisoimatta. Voi hyvä sentään. Jo pelkästään ihmisen luontaiset käyttäytymismallit (mihin sisältyy tavoite jatkaa sukua!) ja yleisluontoinen seksuaalisuus (halu tulla kosketetuksi ja koskettaa), jotka ilmenevät myös tavoissa ajatella sekä puhua, tekevät tuon utopian saavuttamisen mahdottomaksi. Sen huomatessaan he tyytyvät vain siihen, että saisivat yhtä pahan olon aikaiseksi toisille kuin heillä itsellään on. Se on, ladies and gentlemen, kiusaamisen syvä ydin ja lähtökohta.