Mervola-gate ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit

15124190066_5002df1c45_b.jpg

Keskisuomalaisen päätoimittaja Pekka Mervola onnistui siinä mitä tavoitteli mielipidekirjoituksellaan: Herätti mielipiteiden tulvan. Sehän mielipidekirjoituksen tarkoituskin on, synnyttää kannanottoja puolesta tai vastaan, hyvässä tapauksessa jostain sieltä väliltä. Se ei minua yllättänyt, että tällaisen hyvin provosoivan kirjoituksen myötä vastasi kutsuun myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit. Tosin minulle tuo joukko näyttäytyy tässä keskustelussa hyvin ironisessa sävyssä.

Minä en pidä syviä rinta-aukkoja tai bikinien ei-peittävää aluetta mitenkään vaivaannuttavana tai seksuaalisena häirintänä. Pukeutukoot ken tahtoo julkisella paikalla (nettifoorumit mukaan lukien) miten lystää, kunhan vain pukeutuu ja ottaa kanssaeläjät jollain tavalla huomioon. Tästä jälkimmäisestä syystä en pukeudu Borat-painiasuun tai pelkkiin miesten speedostringeihin julkisella paikalla, sillä massasta löytyy taatusti mieltänsä pahoittavia ihmisiä. Niin miehiä kuin naisia. Niinpä valitsen pukeutumiseni julkisesti tilanteen mukaisesti ja yksityisesti jätän mieluummin pukeutumatta tyystin. Tapani ajatella näin rajoittaa minua… Ei niin kuin piirun vertaa.

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit vetoavat siihen, että pukeutuminen on kannanotto. No totta helvetissä se on. Sillä annetaan itsestä ensivaikutelma tai ylläpidetään identiteettiä. Sillä halutaan myös tehdä jonkinlainen vaikutus ympärillä oleviin ihmisiin, ei kai sitä muuten kysyttäisi paremmalta puoliskolta: ”Kumpi näistä kesämekoista näyttää paremmalta päälläni?” Se minkä nämä soturit unohtavat on se, että vain hieman voimme vaikuttaa passiivisin keinoin miten toiset ajattelevat pukeutumisestamme. Tai ylipäätään mistään muustakaan. Soturitätiä tai -setää vituttaa varmasti se fakta, että tietynlainen pukeutuminen voi aiheuttaa katsojassa täysin tavoiteltuja reaktioita tai sitten ei.

Ahdasmielisten luokkakokous

Soturit muuten toistavat sitä samaa ahdasmielisyyden kaavaa, mistä he itse niin paljon parjaavat. Heistä ei ole OK, jos joku tohtii tuoda julki oman heidän näkövinkkelistä virheelliseksi katsotun mielipiteensä. Julkisessa keskustelussa on se ikävä puoli, että omaakin mielipidettä voidaan kritisoida ja toden totta, sitä kritisoidaan. Se harvoin sopii näille sotureille, vaan sen sijaan he käyttävät maalittamisen keinoja. Siis niitä samoja, joita heidän vastustamansa ahdasmieliset käyttävät. Juuri tämän takia minua ei juurikaan kiinnosta seurata tällaista keskustelua, koska sen tarjoama arvo minulle on pyöreä nolla. Ihan riittävästi olen koulukiusattuna saanut kuulla vittuilevaa puhe- ja kirjoitustapaa, jonka ainoa tarkoitus on vain loukata kohdettaan. Missähän se oikeudenmukaisuuden raja sitten menee? Tiedä sitä.

Nykyään seksuaaliseksi häirinnäksi voidaan katsoa minkä vain toiminnan, mikä liittyy sosiaaliseen kanssakäymiseen. Jos katsot toista riittävän pitkään, niin tämä voi kokea olonsa epämukavaksi. Riittää vain, että hän alkaa olettaa sinun katsovan sinua ”sillä silmällä.” Tämän vuoksi katselenkin usein mieluummin kaukaisuuteen tai puiden latvoja. Pahoitan tietenkin tällä heidän mielensä, jotka haluaisivat minun katsovan heitä ”sillä silmällä.” Mutta kun en ole mikään ajatusten lukija.

Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit pyrkivät jonkinlaiseen utopiaan, missä kukaan ei häiritse ketään (heidän mielestään seksuaalisella tavalla) ja omia mielipiteitä saa esittää vapaasti kenenkään niitä kritisoimatta. Voi hyvä sentään. Jo pelkästään ihmisen luontaiset käyttäytymismallit (mihin sisältyy tavoite jatkaa sukua!) ja yleisluontoinen seksuaalisuus (halu tulla kosketetuksi ja koskettaa), jotka ilmenevät myös tavoissa ajatella sekä puhua, tekevät tuon utopian saavuttamisen mahdottomaksi. Sen huomatessaan he tyytyvät vain siihen, että saisivat yhtä pahan olon aikaiseksi toisille kuin heillä itsellään on. Se on, ladies and gentlemen, kiusaamisen syvä ydin ja lähtökohta.

Puheenaiheet Syvällistä Tasa-arvo Uutiset ja yhteiskunta

Mammaraivarit perhepuistossa – vanhemmuuden äärellä

31713463435_81810d6fef_b.jpg

Eräällä tuntemattomalla äidillä leikkasi totaalisesti kiinni tyttölapsensa kanssa eilen perhepuistossa. Hän yritti saada lasta käymään vessassa ennen bussimatkaa, mutta tämä alta 3-vuotias lapsi halusi jääräpäisesti viedä potkupyöränsä mukana sisälle. Lapsen huuto ja parku saivat naisen sellaiseen tilaan, että jouduin asettamaan itselleni seuraavanlaisen ehdon: ”Puutun, jos hän alkaa riepottelemaan lasta.” Kaikesta huolimatta hän onnistui pääsemään vessaan lapsensa kanssa, mutta sieltä poistuttuaan hän käveli pikavauhtia pois ja lapsi perässä juosten, äitiään huutaen ja itkien. Minun olisi tehnyt toki mieli mennä rauhoittelemaan heti kättelyssä ja sanoa tytölle, että pyörä odottaa kyllä ulkona, mutta urhoollinen toimintani olisi todennäköisesti vain antanut tuolle äidille uuden kohteen tunnekuohunsa purkamiselle.

Sellaista lastahan ei ole, joka ei kävisi vanhempansa hermoille. Tämä on vanhemmuuden totuus, joka selviää kyllä keskusteluiden myötä kenen tahansa jo hieman varttuneen lapsen vanhemman kanssa. Totta kai jokainen vanhempi haluaisi olla se täydellinen vanhempi, suoriutuen roolistaan täyden kympin arvoisesti. Se ei (sori vain) ole mahdollista. Ja se joka sellaista yrittää esittää, vetää vain falskia näytelmää omasta elämästään ja todennäköisesti pelkää kohdata totuuden.

Opettavainen vanhemmuus

Sinä hetkenä, kun lapsi saa ohimoilla kulkevat verisuonet pullistumaan, pitäisi yrittää ottaa kiinni tuosta opettavaisesta hetkestä. Sillä sitä se todellakin on, opettavaista omasta itsestä ja omista tunteista. Tuollaisen tunnepitoisen hetken jälkeen, mieluiten illalla ennen nukkumaan menoa, olisi hyvä esittää itselle kysymyksiä ja ruotia ne tullakseen seuraavana päivänä edellistä päivää paremmaksi vanhemmuudessa. Ei paremmaksi muihin verrattuna, vaan itseensä verraten. Noiden kysymysten esittämisessä ja vastausten perkaamisessa auttaa suuresti se, jos käytettävissä on puoliso, seurustelukumppani tai vanhemmuudesta ymmärtävä ystävä. Omiin vanhempiin ei kannata tukeutua tässä asiassa, vaan korkeintaan pyytää muistelemaan oliko itse lapsensa kaltainen omassa lapsuudessaan.

Minulla itselläni ei ole lapsia, mutta mielestäni ehkäisystä laistaminen sopivaan aikaan ei tee automaattisesti vanhemmuuden asiantuntijaksi eikä biologinen isyys ole saavutus, vaan evoluution määrittämä tapa jatkaa sukua. Sen sijaan saavutuksena voi pitää jo sitä, että lapsi hakee turvaa sylistä siitäkin huolimatta, että juuri hetkeä aiemmin on käyty kiihkeä väittely pöytätavoista tai kouluikään päässyt jakaa kokemiaan pettymyksiä tai pelkojaan, vaikka tykkääkin esittää jotain ihan muuta. Ja voi pojat, että olenkin toiminut aikuisena väärin lasten seurassa ja tehnyt lukemattomia virheitä.

Jokaiselle, joka kamppailee vanhemmuuden taakan kanssa, haluaisin todeta tämän ikiaikaisen viisauden sotaväestä: ”Aikuinen mieskin vajoaa kolmevuotiaan kiukun tasolle, jos häntä koettelevat samaan aikaan nälkä, väsymys, vilu ja märkyys.” Riittää kun lapsi saa riittävästi lepoa, ravintoa ja tulee suojatuksi säältä ja märiltä housuilta, niin valtaosa äkäkohtauksista saadaan taputeltua. Loput itku-potku-raivareista liittyvätkin sitten enemmän tai vähemmän oman tahdon joutumisesta törmäyskurssille ympäröivän maailman kanssa. Tästä päästäänkin alun esimerkkitapaukseen: Pissalla olisi hyvä käydä ennen bussimatkaa, mutta pyörää ei saa viedä sisälle.

Perhe Parisuhde Lapset Vanhemmuus