Kotona ensimmäistä kertaa elämässäni

38720467375_2094a4a9d3_b.jpg

Psykologini esitti minulle eilen kysymyksen, jota jäin hetkeksi pohtimaan. Olin juuri kuvaillut suhdettamme ihanaiseni ja minun välilläni sellaiseksi, että saan siitä energiaa ja koen kykeneväni olemaan siinä myös tarvitseva osapuoli. ”Minkä luulet vaikuttavan siihen?” psykologini kysyi. Hetken pohdittuani vastasin: ”Rehellisyys. Enkä tarkoita nyt kaiken jakamista, vaan rehellisyyttä siinä mitä tulee jakaneeksi.” Jatkoin puhumista ja kuvailin, että emme jaa tietenkään kaikkia ajatuksia keskenämme ja meillä on myös hiljaisia hetkiä, jolloin olemme vain. Sanoin arvostavani ja pitäväni tärkeänä sitä, että pitää asioita myös itsellään. Ei kaikkea tarvitse jakaa, sillä sekin voisi tuntua hyvin raskaalta ja ahdistavalta. Eihän ihminen ole missään tilinteon velvollisuudessa toiselle omista ajatuksistaan.

Psykologini muistutti minua istunnon loppupuolella tekemästäni matkasta itseni kanssa ja kertasi lähes vuoden takaisia tapahtumia. Epävarmuus ja tietynlainen näköalattomuus on vaihtunut siihen, että tunnen oloni ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni kotoisaksi. Vuosi sitten katselin Jyväskylän kaupunkisiluettia rantaraitilta käsin ja pohdin, että ”miten ihmeessä minä voin löytää mitään itselleni täältä?” Kaupunki tuntui silloin erittäin etäiseltä paikalta ja kaukaiselta ajatukselta tuntui sekin, että asuisin joskus tässä kaupungissa. Tänään olen aika varma siitä, että tulen asumaan kaupungissa. Muuttopäivästä ei ole vielä tietoa, eikä nyt ole vielä aika sen päivän päättämiselle.

Elämästä vailla minkäänlaisia juuria

Juuri juurettomuuden tunne on ollut merkittävin levottomuutta itsessäni aiheuttava tunne. Aiemmissa parisuhteissani en ole kyennyt toteamaan itselleni olevani kotona. Ainakaan täysin. Minulla on ollut kyllä ”kotiosoite”, mutta sisimmässäni koti on ollut hieman hukassa. Olen kokenut yksinäisyyttä ja yksin jäämistä, vaikka minulla on ollut merkittävä ihminen täysin käteni ulottuvilla. Se on käsittämättömän vaikea tunne ja vaikeammin ymmärrettävissä fyysiseen yksinäisyyteen.

Tänään poden yksinäisyyttä siitä, että istun täällä koululla ja kirjoitan tätä blogikirjoitusta etäällä naisesta, jota rakastan koko mielelläni ja kehollani. Kun olimme eilen harrastaneet seksiä, aloin puhumaan edellisiltana kokemastani ikävän ja kaipuun tunteestani hänelle. Kuvasin lähdön hetkellä ilmennyttä eron tunnetta fyysisenä tuntemuksena, ”ikään kuin vatsanpohja olisi hävinnyt ja jäljelle olisi jäänyt ammottava tunne.” Hän purskahti itkemään ja lohdutin häntä halaten. Makasimme siinä molemmat alastomana ja tuimme toisiamme vaikeiden tunteiden äärellä.

On kamalaa ajatella, että niin moni sitä tarvitseva ei saa vierelleen täysin juurtuvaa kumppania. Toki on heitä, jotka viihtyvät paremmin henkisinä nomadeina, mutta se tapa elää ei toimi toisilla. Se voi olla jopa äärimmäisen vahingollista. Itse kokeilin sitä pienen hetken ajan, mutta olin enemmänkin tuuliajolle joutunut purjealus vailla peräsintä. Nyt tunnen olevani kuin nuori tammi, joka alkaa levittämään juuristoaan yhä laajemmalle. Pidän siitä tunteesta, että voi olla vakaasti yhdessä paikassa ja monen niin erilaisen ihmisen ympäröimänä tuntien itsensä kotoisaksi. On mahtavaa tuntea itsensä tervetulleeksi omassa elämässään, myös oman itsensä suhteen.

Suhteet Parisuhde Rakkaus Syvällistä

Sinäkin elät harhaisena

8826400734_fb9743f190_b.jpg

Törmäsin muutama päivä sitten Facebook:in ZEN-ryhmässä Shunryu Suzukin oiottuun sitaattiin, joka kuului näin: You exist as and idea in your mind. Alkuperäinen Suzukin puhe löytyy täältä ja lainaus ilman muunnoksia on seuraava:

…you exist in your mind as a kind of idea, and also people exist in your mind as a member of [nauraa] delusion [nauraa].

Oli mielenkiintoista seurata muutamia ryhmän jäsenten kommentteja. Niistä näkee, että ihmisillä on tapana tulkita toisten sanoja peilaamalla itseään niihin. Eräskin kommentoi (vapaasti suomentaen), että ”minä hengitän. Minä totisesti olen olemassa. Toivon vahvempaa perustelua.” Niinpä. Liittyminen ja jäsenenä oleminen missään Facebook-ryhmässä ei tee ihmisestä automaattisesti yhtään sen viisaampaa.

Länsimainen psykiatria ja kliininen psykologia ovat lainanneet melkoisesti viimeisten vuosikymmenien aikana zeniläisestä filosofiasta. Lainanneet sekä tulleet samaan lopputulokseen joidenkin asioiden osalta. Psykopatologiassa häiriöissä korostuvat virheelliset tulkinnat, joihin vaikuttavat niin perimä kuin biologia, kiintymyssuhteet ja henkilöhistoria. Niinpä mielenterveyden eriasteisissa häiriöissä pyritään tarttumaan tehtyihin tulkintoihin.

Zeniläisyydessä tulkintojen tekemisestä yritetään päästä eroon ja keskittyä hyväksymään tehtyjä havaintoja. Sitä se harjoittaminen itse asiassa on, nimittäin hyväksymistä. Sen hyväksymistä, että on tänä hetkenä menneisyytensä tuote ja sama koskee muitakin ympärillä olevia ihmisiä. Sekä luontoa. Valaistuminen seuraa perässä eikä sitä välttämättä edes itse huomaa. Muuten kuin elämänlaadun mielettömänä paranemisena. Ja se alkaa alusta aina uudelleen, jokaisesta heräämisestä.

”Mitä tuo herra Suzukin toteamus sitten ylipäätään tarkoittaa?” saattaa herätä kysymys. Avataanpa sitä siis hieman.

Käsitys meistä itsestämme ja muista on meidän jokaisen ylläpitämä ideaali, jolle ei ole todellista ja täysin täsmäävää vastinetta reaalimaailmassa. Minäkuvamme sekä maailmankuvamme (sisältäen olettamukset muista ihmisistä) ovat vain ja ainoastaan mielemme tulkintoja tehdyistä, hyvinkin rajallisista havainnoista. Niinpä se ei ole lainkaan vähättelevää, että käsityksemme itsestämme ja muista on harhainen. Zeniläisyydessä tämä on varmasti ensimmäinen ja yksi vaikeimmista asioista hyväksyä. Mutta erityisen vaikeaa se on länsimaalaiselle ihmiselle, jolle toitotetaan lapsuudesta saakka rationaalisen päättelyn merkittävyyttä. Päättelyä eli tulkintojen tekemistä.

Harhassa eläminen sairastuttaa

Tästä pääsemmekin siihen mitä reaalimaailman minä ja muut ovat: Olemme toistemme kaltaisia, muttemme samanlaisia. Olemme ihmisiä, mutta silti eläimiä ja siten olemme heikkoja. Kaiken lisäksi heiveröisiä ja ajan myötä rapistuvia. Yksikään maailman vahvin mies ei pärjäisi paljain käsin painiottelussa karhun kanssa, niin heikkoja me oikeasti olemme. Itse asiassa henki voi lähteä jo siinä, että horjahtaa ja taakse kaatuessaan lyö päänsä maahan tai pöydänkulmaan.

Osaamme olla myös julmia ja tunteettomia, vaikka miellämme itsemme aivan muuksi. Harva meistä pysähtyy autollaan suojatien jälkeen auttaakseen tien yli vaivalloisesti liikkuvan vanhuksen. Harva, vaikka aikaa tuossa kuluisi korkeintaan pari minuuttia. Ja pysähdymme onnettomuuspaikalle ottamaan kuvia, vaikka itse kokisimme sen hyvin nöyryyttäväksi kohdatessamme itse onnettomuuden.

Zenin harjoittamisessa elämänlaatu parantuu harhan varisemisen myötä. Harhassa eläminen kun on kuin jatkuvassa valheessa elämistä. Jokainen meistä tietää miltä tuntuu piiloutua valheen taakse ja mitä vaaditaan sen ylläpitämiseksi. Se on kuluttavaa. Niin on myös harhassakin eläminen, vaikka kuinka tietoisesti yrittäisi siltä piiloutua. Me kun emme saa kytkettyä pois alitajuntaamme. Sen seurauksena olemme tyytymättömämpiä elämäämme ja saatamme sairastua henkisesti. Masennus juontuu hyvin usein tällaisesta harhan ylläpitämisestä, ristiriidasta itsessämme.

Kaikesta huolimatta Zen ei ole mikään oikopolku. Sitä eivät ole myöskään psykoterapia, jooga tai retriitit. Mistään näistä ei saa mitään hyötyä, jos on laiska. Zenissä pelkällä istumisella ei saavuta mitään, psykoterapiassa terapeutti ei ratkaise ongelmia puolestasi ja retriitit eivät ole mitään elämysmatkoja. Todellisen hyödyn saavuttaminen vaatii ideaalistaan luopumista ja tosiasioiden kohtaamista yksi kerrallaan, ne yksitellen hyväksymällä.

Hyvinvointi Hyvä olo Mieli Syvällistä