Näyttelijän rikkinäisyydestä ihmisenä
Työharjoittelupaikalle aamulla matkatessani kuuntelin samalla Joe Roganin podcast-jaksoa 1375, missä tämä keskusteli yhdessä näyttelijä Edward Nortonin kanssa. Jos Norton on sinulle uusi tuttavuus, niin hän on muun muassa Brad Pittin vastanäyttelijä elokuvassa Fight Club ja esittää mielestäni yhden elokuvahistorian merkittävimmistä rooleista elokuvassa American History X. Tämä mies, jos kuka tietää jotain näyttelemisestä ja podcastin parasta sisältöä olikin pohdiskelu siitä, miten Marlon Brando on vaikuttanut rapakontakaiseen elokuvanäyttelemisen maailmaan. Norton teki myös hauskan havainnon siitä, että näytteleminen on itse asiassa feminiinistä rooli- ja somistautumisleikkiä meikkaamisineen, vaikka mielikuvat miesnäyttelijöistä ovat hyvinkin maskuliinisia. Mikä sai minut pohdiskelemaan omia havaintojani aiheesta nimeltä näyttelijä.
Näyttelijänä toimivan ihmisen pitää olla jotenkin perustavanlaatuisesti rikki kyetäkseen iloitsemaan tekemästään työstään. Näyttelijätyön ainoa palkinto näyttämöllä on yleisön osoittama aplodeeraus esityksen lopussa ja elokuvatyössä katsojien osoittama tunnustus kassajonossa. Sitä ennen pitää suostua siteeraamaan sana- ja joskus pilkuntarkasti jonkun muun kirjoittamaa tekstiä sekä luottaa ohjaajan arvostelukykyyn siitä, että miksi juuri tämän hahmon pitää vetää syvään henkeä tässä kohdassa syvän huokaisun sijasta. Näyttelijän toimessa ihminen tekee juuri sitä mikä tekee ihmisestä katkeran pitkällä tähtäimellä eli esittää jotain muuta kuin oikeasti on, tyytyy toimimaan oman moraalinsa vastaisesti ja vahvistaa sisäisiä stereotypioitaan muista ihmisistä. Täytyy olla siis jo perustavasti rikki kyetäkseen kukoistamaan tuollaisessa paineessa.
”Näe minut, mutta älä sellaisena kuin olen!”
Buddhalaisen filosofian mukaisesti minä myönnän, etten tiedä oikeastaan näyttelemisestä yhtään mitään. Enkä tiedä monesta muustakaan asiasta. Mutta se ei tarkoita sitä, ettenkö näkisi millaisia ihmisiä näytteleminen houkuttaa puoleensa. Jokaisen kohtaamani näyttelijän silmät ovat kirkastuneet, kun olen maininnut nähneeni heidän suorituksensa näyttämöllä tai valkokankaalla. He ovat olleet erittäin otettuja siitä, että olen nostanut asian puheenaiheeksi. He ovat virittyneet läsnäolevaksi sillä seikalla, että heidät on mainittu nähdyksi, kuulluksi ja huomatuksi roolissaan. Ollakseen näyttelijä täytyy omata tietynlainen halu ja tarve nousta esille. Ja se on tyystin erilainen tarve kuin monella ulospäin suuntautuneella ihmisellä on yleensä. Moni kohtaamani näyttelijä on jopa ristiriitaisen sisäänpäin sulkeutunut ja pitää mielettömän korkeaa henkistä muuria itsensä ympärillä. Sellaisia muureja tapaa myös sellaisilla ihmisillä, jotka ovat kokeneet vakavan trauman tai kasvaneet laiminlyötynä lapsena. ”Näe tämä mitä minä esitän, älä sitä mitä minä olen”, voisi kuvitella monen näyttelijäksi päätyvän ajattelevan. Ja se on aika traagista minun mielestäni.
Haluaisin tavata sellaiset näyttelijät kuin Seela Sella, Pirkka-Pekka Petelius ja Vesa-Matti Loiri. Minua ei niinkään kiinnostaisi keskustella heidän rooleistaan tai varsinaisesta työstään, sillä minä en muutenkaan tiedä mitään näyttelemisestä. Seelan kanssa haluaisin keskustella naisen aseman kehityksestä vuosikymmenien aikana, PP:n kanssa haluaisin keskustella ilmastonmuutoksen vaikutuksesta muuttolintujen liikkeisiin ja Vesa-Matin kanssa voisin istua monta iltaa nuotion ääressä pohtien Lapin niin kutsuttua hulluutta, sitä miten se saa monista ihmisistä esille näiden piilossa pitämät puolensa. Haluaisin keskustella ja kuulla mitä näillä ihmisillä itsenään olisi sanottavaa moniin eri asioihin. Roolin vetämisestä keskusteleminen voisi olla aika tylsää lopulta, ja mitä ihmeellistä siinä oikeastaan on? Näen keskinkertaista roolia vedettävän jokainen arkipäivä, eikä siihen tarvita mitään korkeakoulututkintoa tai kokemuksen tuomaa pätevyyttä. Jos haluaa nähdä vedettävän ensiluokkaista roolisuoritusta, niin kannattaa pysähtyä kysymään kuulumiset päihderiippuvaisilta heidän kiertämisensä sijaan.
Minä nostan hattua niille kaikille näyttelijöille, jotka minun on ollut ilo tavata elämäni aikana ja joista joihinkin olen voinut tutustua hieman tarkemmin. Heistä moni tekee huikaisevan hienoja suorituksia omassa työssään ja voin vain todeta, että se työ ei ole minua varten. Eikä ole moni muukaan työ tai toiminta, siis jos jotain väitän tietäväni.
