Case-nimi: Äidin uusi ”kaveri”; Näkökulma: Lapsen; Dilemma: Viekö se multa äidin?

Olen ollut nyt pari kertaa ihanaiseni luona siten, että hänen kaikki lapsensa ovat olleet läsnä. Ja tästä päivästä tulee yksi sellainen lisää meidän yhteiseen historiaamme. Olen pohdiskellutkin melkoisen paljon sitä viime aikoina, että miten he kokevat ilmaantumiseni heidän elämäänsä. Noina parina kertana olen ollut tuntosarvet herkkänä ja pyrkinyt tekemään mahdollisimman havaintoja siitä, että miten läsnäoloni mahdollisesti vaikuttaa heidän tavanomaiseen arjen toimintaansa.

Havaintojen tekeminen on minulle hyvin tärkeää. Ehkä juuri siksi, että haluan osoittaa yhden asian ihanaiseni lapsille: Minun myötäni heidän äitinsä ei häviä mihinkään, eikä arki sen kummallisemmaksi muutu. Ainoa asia, mikä ehkä muuttuu on se, että äiti saattaa nyt lähiaikoina hymyillä tavanomaista enemmän ja olla välillä omissa maailmoissaan. Se on rakkauden hurjan ensihuuman lieveilmiö. Ja hyvä sellainen.

Kannan huolta siitä, että miten lapsi kokee itsensä tällaisessa uudessa tilanteessa. Onhan tilanne uusi minullekin. Se on ilmiselvää, että läheisistä ihmisistä koetaan mustasukkaisuutta. Varsinkin lapsena, jolloin se myös näytetään hyvin selkeästi (niin, osataan se osoittaa aikuisenakin) ja hyvin mutkattomasti. Minusta se on vain hyvä, että se näkyy. Sillä silloin siihen pystyy vastaamaan ja helpottamaan sitä huolta siinä mustasukkaisuuden taustalla.

Tietynlaista herkkyyttä

Ei ole itsestään selvää, että tällainen ukonköriläs pohdiskelee lapsen näkökulmaa uudessa parisuhteessa. Minulla on syyni olla herkkänä tällaisille asioille ihan oman henkilöhistoriani takia. Ei, en ole kokenut lapsena vanhempieni eroa enkä ole ollut tilanteessa, jossa olisin totutellut ajatukseen siitä, että äidilläni on ”uusi kaveri.” Sellaista ei ole tapahtunut. Mutta sitäkin enemmän olen kohdannut lapsena uusia aikuisia, jotka ovat tulleet vanhempieni elämään ja joista joistakin paistoi silkka välinpitämättömyys lapsia kohtaan. Sellaiset tapaukset ovat jääneet aivan yhtä hyvin mieleeni kuin he, joita muistelen tänäkin päivänä suurella lämmöllä. Nämä tapaukset ovat olleet sellaisia, että heidän kohdallansa maailma on pyörinyt vain heidän oman napansa ympärillä. Näin jälkikäteen olen oivaltanut, että joillakin heistä on ollut todella selkeitä persoonallisuushäiriön piirteitä.

Takaisin ihanaiseeni ja hänen lapsiinsa. Minusta on ollut mahtavaa huomata, miten eri tavalla lapset ”kokeilevat kepillä jäätä.” Siis hyvässä mielessä. Pienin heistä eli pikkusälli, on ottanut minut leikkikaverikseen, mihin olen vastannut heittäytymällä sellaiseksi. Keskimmäinen on taas viekas kuin kettu, ja yrittänyt selvittää hoksottimiani. Ehkä selvittääkseen sitä, että pystyykö minua millä keinoin jallittamaan. Siinähän yrittää, sillä kehäkettuna ymmärrän mistä tässä on kyse. Ei toki kaikki hänen toimintansa ole tällaista kokeilemista, vaan on siellä seassa ihan aitoakin kiinnostusta ja halua päästä esittäytymään kunnolla. Uteliaisuutta. Vanhimman eli nuoren daamin osalta voi vain todeta sen, että odotan innolla koirani esittelemistä hänelle.

Tiedän, että rajoja tullaan kokeilemaan puolin ja toisin tässä matkan varrella ja odotan sitä innolla. Se ei kauhistuta, mutta on ajatuksena jännittävä. Että pääsee tutustumaan kaikkiin kunnolla, oppii tuntemaan heidät yksilöinä paljon paremmin ja siten pääsee kiinni yhdestä hienoimmasta asiasta mikä liittyy ihmisyyteen: Kasvu ja kehittyminen.

Artikkelin kuva: Boris Thaser @ Flickr.com