Irti päästämisen taidosta ja kiintymyksestä

166740942_644f3022b0_b.jpg

Meille länsimaalaisille ihmisille, jotka elämme dualistisen maailmankatsomuksen (hyvä vastaan paha) kulttuurissa, itämaiset uskonnot ja filosofiat tarjoavat hyvin erilaisen lähestymistavan hengellisyyteen ja henkisyyteen. Olen viimeisen vuoden aikana perehtynyt buddhalaisuuteen, erityisesti japanilaiseen zen-traditioon ja alkanut pistämään merkille sen, että dualistinen käsityksemme maailmassa vinouttaa käsitystämme itämaisten uskontojen tarjoamasta filosofiasta. Ne kun eivät nojaudu kahden ääripään erotteluun ja irtaannuttamiseen asiayhteydestä, vaan näiden ääripäiden ymmärtämiseen itse asiayhteydessä.

Otetaan esimerkki: Irti päästäminen.

Kun alkaa perehtymään zen-traditioon, niin väistämättä eteen tulee erilaisissa teksteissä ajatus irti päästämisestä. Meille tulee heti mieleen sellaiset asiat kuin luopuminen, hyvästely, irtaantuminen ja jakaantuminen. Tämä on kuitenkin virheellinen ja hyvin vahingollinen kuva irti päästämisestä. Irti päästäminen ei ole luopumista, vaan päinvastoin asioiden täydellistä kohtaamista tässä hetkessä. Sillä seuraavassa hetkessä sitä ei välttämättä enää ole olemassa.

Meidän puhtaaseen ihmisluontoomme liittyy kiintymyssuhteen muodostaminen toisia ihmisiä kohtaan.

Esimerkiksi ihmissuhteissa irti päästäminen ei ole sitä, että etääntyy toisista ja on päästämättä ketään lähellensä. Jos parisuhteessa päästää tällä tavoin toisesta irti, niin voi olla varma parisuhteen päättymisestä hyvin pian. Irti päästäminen ei liity asioihin ja ihmisiin, vaan aikaan ja tilaan. Irti päästämisen ajatus kiteytyy siinä, että elämme jatkuvassa muutoksessa ja muutosta ei pysty ennakoimaan. Tällöin jokainen elämämme hetki tulisi ottaa vastaan juuri sellaisena kuin se on ja keskittyä siihen. Parisuhteessa kun tiedostaa sen, että eteen tulee vielä se päivä kun menettää toisen, niin alkaa kiinnittämään pakostikin huomiota meneillään olevaan hetkeen.

Seksuaalisuudesta nauttimista

Itse olen tiedostanut sen, että jonain päivänä en välttämättä kykene kokemaan sellaista seksuaalista nautintoa kuin nyt. Niinpä nautin jokaisesta hetkestä johon sisältyy seksuaalista nautintoa, enkä ajattele sen syntyvän väärään aikaan tai väärässä paikassa. Totta kai noudatan siveellisyyttä huomioiden muiden ihmisten mielipiteet eli en ala rietastelemaan sopimattomissa tilanteissa, mutta en häpeile omaa seksuaalisuuttani enää ollenkaan. Varsinkaan sen takia, että se on yksi tärkeimmistä tavoista osoittaa läheisimmälle ihmiselleni kiintymystäni eleiden ja sanojen lisäksi. Kiintymys? Miten helvetissä tämä sana liittyy millään tavalla irti päästämiseen?

Meidän puhtaaseen ihmisluontoomme liittyy kiintymyssuhteen muodostaminen toisia ihmisiä kohtaan. Irti päästämistä pitäisikin käsitellä ennemminkin sellaisessa asiayhteydessä kuin takertuminen. Jos takerrumme menneisyyteen, niin emme pysty elämään tässä hetkessä. Elämme väistämättä menneisyyden lisäksi tulevassa, kun fantasioimme tulevasta missä saamme takaisin menneessä historiassamme kokemamme asian. Kohtaamme esimerkiksi menetetyn rakkauden tai elämme uudelleen jonkin voimakkaan tunteen. Se on meille vahingollista ja siten vahingoittaa myös ihmisiä ympärillämme. On selvää, että jokaisen ihmisen tulisi pysähtyä joskus ja pohtia sitä, että ”mihin asioihin minä olen elämässäni takertunut?”

Toiseen ihmiseen takertuminen johtaa riippuvaisuuteen, eikä mikään riippuvaisuus ole hyvästä. Riippuvaisuudesta irti pääseminen ei tarkoita sitä, että riippuvaisuuden kohteesta tulisi hankkiutua eroon. Eihän alkoholismista tai muusta päihdeongelmasta pääse eroon sillä, että eristäytyy näistä aineista täysin. Silloin joutuisi rajoittamaan omaa liikkumistaan, ettei ikinä joutuisi kohtaamaan noita riippuvuutta aiheuttaneita aineita. Itsensä fyysinen rajoittaminen johtaa vain uusiin ongelmiin ja estää toisten ihmisten kohtaamisen. Ja jos on riippuvainen jostain ihmisestä, niin etäisyys ja suhteen katkaiseminen ei ole toimiva ratkaisu ongelmaan, vaan pakokeino. Keino, jonka myötä ei tarvitse kohdata juurisyytä ongelmaan omassa itsessään.

Riippuvuuksien syyt ovat itsessäni

Jos minä olen tullut riippuvaiseksi jostain asiasta, niin syy ei ole minun ulkopuolellani. Syy on minussa itsessäni, joka minun täytyy itse selvittää ja selventää itselleni se sanoittamalla. Elämässäni kohtaamani kaltoinkohtelut eivät ole syy, vaan itsessäni muutoksen käynnistänyt tapahtuma. Minä olen muuttunut kaltoinkohtelun myötä ja alkanut toimimaan siten haitallisella tavalla itselleni sekä itseni kautta myös muille. Päästäkseni irti menneisyyden tapahtumasta minun on ollut pakko tutkia itseäni ja tuntemuksiani, jotta olen voinut puuttua minussa syntyneeseen haitalliseen muutokseen. On se muutos ollut sitten haitallinen ajattelu- tai toimintamalli.

Aiemmin elämässäni elokuvien ja tv-sarjojen ahmiminen on ollut keino paheta tyhjää ja melankolista oloani. Oli helppo ryhtyä katsomaan jotain sarjaa putkeen, koska olo oli niin käsittämättömän tyhjä kaikesta mielihyvästä ja ahdistunut jostain itselleni tuntemattomasta syystä. Pakenin meneillään olevaa hetkeä ja saatoin huomata katsovani jotain sarjaa, jonka olin jo aiemmin katsonut. Tai elokuvaa. Tänä päivänä tunnistan itsestäni tuossa toiminnassa takertumisen menneeseen, jossa yritin päästä kiinni jonkun jo näkemäni elokuvan kautta mielihyvän tunteeseen.

Kun tänään alan katsomaan jotain elokuvaa tai uutta tv-sarjaa, niin toimin hyvin eri tavalla. Katson jotain suoratoistopalvelusta, koska haluan antaa mielelleni jotain muuta tavallisesta poikkeavaa ajateltavaa. Psyykeeni saa hengähdystauon ja tauon jälkeen jaksan taas keskittyä elämään ympärilläni sekä itsessäni. Suoratoistopalvelun sijaan voisin tietenkin valita meditoinnin, ulkona liikkumisen tai leikkimisen koirani kanssa. Ja olenhan minä niin tehnytkin.

Niin. Dualistisuuteen taipuvainen ajattelutapamme on mielestäni hyvin vahingollinen tapa lähestyä asioita ja se raastaa meidän minäämme. Tiedämme havaintojemme kautta, ettei maailma ja elämämme ole mitenkään mustavalkoista, mutta ympäristömme pakkosyöttää tällaista ajattelutapaa meille väkisin. Ei ihme, että voimme usein hyvin pahoin ja haluaisimme paeta kohtaamiamme ristiriitoja. Siitä ei ole kuitenkaan mitään apua meille itsellemme, eikä siten meidän kauttamme meille läheisille ihmisille.

Hyvinvointi Parisuhde Mieli Terveys

Ajatuksia traumoistani ja väkivaltaisuudestani

49834206263_e5b7d62149_b.jpg

Lainasin tällä viikolla Jyväskylän kaupunginkirjastosta terapeutti Harri Virtasen kirjoittaman kirjan Trauma ja rakkaus – eli kuinka selviytyä mahdottomasta. Hän on koonnut siihen tietämystään traumoista ja siitä miten ne näyttäytyvät parisuhteissa; parisuhteen aikana syntyneitä traumoja tai vasta parisuhteessa käsiteltyjä, aiemmin elämässä syntyneitä traumoja. Hän toteaa, kuten moni muukin asiantuntija häntä aikaisemmin, että parisuhde voi olla terapeuttinen itsessään. Hän kirjoittaa, että ”… jo tieto toisen traumatisoitumisesta ja siitä johtuvista toimintamalleista voi auttaa. Jos ymmärtää toisen hankalaa ja vahingoittavaa käyttäytymistä trauman läpi, ymmärtää myös sen, ettei se ole tahallista.” Voi kun se olisikin noin yksinkertaista.

Tieto toisen traumasta ei suoranaisesti auta vielä mitään. Tieto auttaa vain siinä, että osaa välttää avaamasta trauman aiheuttamaa haavaa tarpeettomasti esimerkiksi puheillaan tai käyttäytymisellään. Tämä tietysti vaatii sen, että ihminen on kiinnostunut ottamaan huomioon traumatisoituneen ihmisen. Paljon tärkeämpää olisi se, että ymmärtää traumatisoitumisessa syntyneen haavan syvyyden ja sen syntymekanismeja. Ja osoittaa sen, että on aidosti kiinnostunut toisen niin kipeästä kokemuksesta, vaikka traumatisoituneen olisi vaikea puhua tai on jopa haluton puhumaan siitä. Se viestittää trauman kokeneelle ihmiselle, että hänen henkilökohtainen kokemus otetaan todesta.

Virsi on hyvin erilainen jos kumppanina tai läheisenä on ihminen, jolla lukuisia traumaattisia kokemuksia ja jotka ovat syntyneet varhaisessa vaiheessa tämän elämää. Silloin on vaarana se, että tapahtuu yliymmärtämistä ja sen seurauksena omien käytösmallien vahingollista muokkaamista. Esimerkiksi päihdeongelmista kärsivä traumatisoitunut ihminen saattaa keskellä yötä herättää ja alkaa puhumaan jostain hänelle sillä hetkellä tärkeästä asiasta. Yliymmärtäväinen ihminen ei osaa huomauttaa, että on yö ja silloin pitäisi levätä, jonka lisäksi kertoisi asiasta voitavan keskustella sitten seuraavana päivänä. Yliymmärtäväinen ihminen sopeutuu traumatisoituneen tilaan ja siirtää syrjään omat tarpeensa. Jos tätä tapahtuu useita päiviä putkeen, niin jossain vaiheessa traumatisoituneen ihmisen kumppani on polttanut kynttilänsä loppuun. On hyvin todennäköistä, että silloin traumatisoituneen ihmisen kumppani tai läheinen toimii tavalla, joka syventää traumatisoituneen haavaa ja vaikeuttaa asian käsittelemistä kehittävällä tavalla.

Virtasen kirja on kyllä oikein hyvä ikkuna parisuhde-elämään, jota leimaa toisen ihmisen trauma. Olen itse kuitenkin kokenut traumatisoivia kokemuksia elämäni aikana ja seurustelin jonkin aikaa vakavasti traumatisoituneen ihmisen kanssa. Meillä molemmilla oli sellaisia haavoja, jotka aiheuttivat täysin varmasti molemmille tunne-elämän epävakautta, ja kohtalaisen varmasti on ollut vaikuttamassa toisen epävakaan persoonallisuushäiriön muodostumiseen. Kumppanillani oli silloin ja on edelleen päihdeongelma, joten mistään helposta suhteesta ei ollut kyse. Siihen sisältyi päihteiden väärinkäyttöä, sekä molemminpuolista henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Ja juurisyyt ovat traumoissa. Lähes poikkeuksetta.

Traumoistani ja väkivaltaisuudestani

Minun traumani ovat johtaneet siihen, että olen ollut elämässäni ikään kuin sivustaseuraaja. On tuntunut, ettei mikään ole ollut oikein omissa käsissäni. Olen hetkittäin löytänyt itsestäni aktiivisen toimijan, mutta hetken päästä olen löytänyt itseni jonkun toisen talutusnuorasta. Olen tehnyt elämäni aikana paljon asioita, joita en olisi itse halunnut tehdä tai olen kokenut ne väkinäiseksi puurtamiseksi. Olen esimerkiksi jatkanut opiskelua, vaikka itse ymmärsin ettei minusta olisi ollut juuri sillä hetkellä siihen. Tai olen suostunut joustamaan, vaikka oma mielipiteeni olisi ollut paljon perustellumpi.

Tyttöystävän kuolema ollessani 18-vuotias on aiheuttanut sen, että olen pitänyt monet minulle tärkeät ihmiset hyvin etäällä ja kaveripiirini on ollut hyvin suppea. Tuon tapahtuman jälkeen valtaosa kaveripiiristäni katosi ja minusta tuli eräänlainen yksinäinen susi. Myös parisuhteessa. En juurikaan hiiskunut omasta sielunmaisemastani ja purin hammasta kohdatessani stressiä. Se tosin vaikutti käytökseeni ja olin aika varmasti tiuskiva sekä äkäinen, vaikka sanoinkin ”ettei minua vaivaa mikään.” Näin vuosien jälkeen näen sen olleen hyvin vahingollista kumppanilleni ja erityisesti itselleni. Se ei nimittäin auttanut silloin kun sairastuin keskivaikeaan masennukseen.

Tyttöystävän menetyksen lisäksi minulla on toinen trauma, mutta paljon pidemmän ajan kuluessa muodostunut ja varhaisempi. Kiusatuksi tuleminen. Ja ainoa keino lopettaa kiusaaminen oli väkivalta. Se on johtanut siihen, että pidättäytymiskykyni loppuessa saatan olla väkivaltainen. Kun pinna katkeaa lopullisesti ja kohtaan sillä hetkellä väkivaltaista provokaatiota, niin saatan käyttää äärimmäistä väkivaltaa tällaista ihmistä kohtaan. Ja se on traumatisoivaa itsessään. On ollut järkytys huomata elämäni aikana, että pystyn lyömään ihmistä, jota rakastan. Silloin kun olosuhteet ovat oikeat. Ja ilkkujille voin todeta sen, että ”ei, en ole kokenut oloani kovinkaan miehiseksi lyötyäni toista. Enemmänkin olen ollut vihainen sille tilanteelle ja itselleni, että olen lyönyt toista ihmistä.” Totta kai minua on aina provosoitu tällaisissa tilanteissa, mutta se ei ole mikään syy menettää itsehillintäänsä. Se mikä on toiminut kiusaajiani vastaan lapsuudessa ei todellakaan toimi tänään aikuisten ihmisten välisissä konfliktitilanteissa.

Traumat vaikuttavat ajattelu- ja käytösmalleihin. Mitä vakavammasta traumasta on kyse, niin sitä tärkeämpää sitä olisi hoitaa ammattilaisen kanssa kumppanin tai läheisten sijaan. Läheiset voivat tietysti auttaa tällaisessa tilanteessa, mutta vain rajojen ja ymmärryksen kehittämisen kautta. Ja mitä traumatisoituneeseen ihmiseen tulee, niin jokainen pelastaa itse itsensä. Ketään ei voi väkisin pelastaa tämän puolesta. Kärsi sitten PTSD:stä, alkoholismista, huumeongelmasta tai persoonallisuushäiriöstä, niin tie eheytymiseen kulkee oman peilikuvan tuijottamisen kautta. Viat omassa elämässä korjaantuvat lähes aina sitä kautta.

Suhteet Parisuhde Mieli Syvällistä