Päivä, jona luovutin ruorin

Istuin eilen edesmenneen isäni rakentaman veneen partaalla, metallisen kaiteen päällä ja katselin kokan ohi edessä lähestyvää venesatamaa. Vanha Bedford kävi tasaisesti ja vene kynti Päijännettä tuttuun tapaansa, luoden peräaaltoja takanaan. Käännyin katsomaan ohjaamoon ja näin kuinka kypsään keski-ikään varttuneet miehet ohjasivat venettä. Olin juuri hetkeä aikaisemmin luovuttanut ruorin isäni puolesta uudelle kipparille, eikä tuohon hetkeen liittynyt mitään tunteellisuutta eikä haikeutta. Tuntui vain hyvältä, että vene ei lahoaisi laiturissa ja talvisäilytyspaikassa, vaan olisi tarpeellinen myös jatkossa.

Ajoimme äitini kanssa kohti kotia ja pysähdyimme matkalla veneen vanhalla satamapaikalla, josta kävin etsimässä mahdollisia veneen tarpeistoja. Niitä löytämättä kiersin laiturialueen ja loin silmäyksen Päijänteelle, ennen kuin palasin autolle. Totesin äidilleni: ”Tämä taitaa olla viimeinen kerta, kun kävin tuossa laiturilla.” Hän totesi, että niin siinä taitaa käydä ja jatkoimme matkaa lyhyen matkan päässä sijaitsevalle synnynkodilleni. Matkan aikana mieleni valtasi syvä haikeus.

Myöhemmin illan kuluessa, kun katselin erästä scifi-sarjaa suoratoistopalvelusta, mieleeni alkoi tulvia takaumia isästäni ja minusta veneellä. Mieleeni palasi jopa se, kun pyysin päästä istumaan karttapöydälle ja isäni sanoi minua nostaessa, ettei hän enää kohta jaksa nostaa minua pöydälle. Muistan, että se oli viimeinen kerta kun istuin tuolla paikalla pikkupoikana ja muistan, kuinka ohjaamon sivuovesta kävi viima sisään katsellessani veneen menosuuntaan. Mieleeni palasivat myös ne lukuisat hetket, kun isäni toimi veneen kaikkitietävänä kipparina ja vaikutti siltä, että hänellä oli kaikki langat käsissään.

Luopumisen tuska

Illan aikana tajusin, että isäni ei olisi milloinkaan pystynyt myymään venettä ja luovuttamaan ruoria uudelle kapteenille. Ymmärsin, että isän terveyden heiketessä vene jäi tavallaan heitteille juuri tästä syystä ja tuon mahdottoman tehtävän hän siirsi minulle. Vene näytteli kuitenkin merkittävää osaa hänen elämästään, sillä sen rakentuminen kesti suunnitteluineen vuosikymmenen ja se palveli valmistuttuaan isää yli 30 vuoden ajan. Se oli ajatuksenakin tuota vanhempi, sillä isäni lapsuudenaikainen kokemus kylvi häneen siemenen veneen rakentamisesta. Niinpä yli 40 vuoden ajan isäni pakkomielle määräsi perheemme suuntaa ja taloutta. Vaikka ohessa rakentui omakotitalokin, niin ei veneen rakentaminen mitään ilmaista puuhaa ole.

Isäni mielen täytti hänen viimeisinä vuosinaan ajatus veneestä luopumisesta ja se taisi lamaannuttaa hänet. Hän saattoi varmaan ajatella, että ”hoitakoot pojat tämän asian.” Hän tuskin kykeni ymmärtämään sitä, että veneen luovuttaminen eteenpäin saattaisi olla kivuliasta myös muille. Merkitseehän se valtavan merkityksellisen aikakauden päättymistä. Eikä hän välttämättä tullut ajatelleeksi sitä, että vene voisi palvella parhaiten hänen itsensä luovuttamana. Olihan hän itse sen rakentanut ja tunsi sen kuin omat taskunsa. Vaikka ruorin luovutus oli minulle positiivinen tapahtuma, niin en kuitenkaan osannut kertoa aluksesta mitään erityistä. En edes tiennyt moottorin hevosvoimia, saatikka polttoaineen kulutusta.

Jos isäni olisi luovuttanut ruorin, niin hänelle olisi tullut rikas kokemus: Luopumisen tuska, mutta oman kädenjäljen säilyminen. Hän olisi nähnyt sen, mitä minä näin: Ilo ja suunnaton saavuttamisen riemu! Varttuneita aikuisia miehiä ottamassa kuvia kännyköillään itsestään veneen lipuessa vesillä ja toisistaan. Sellaista ei pääse montaa kertaa elämässään todistamaan.

Eilen illalla yritin muistella joitain veneretkiä isäni kanssa. Niistä on hyvin pinnalliset muistot, parhaiten muistan niistä kaikista etukajuutassa nukkumiset ja keulassa istumiset matkanteon aikana. Mutta on minulla yksi retki, jonka muistan kuin eilisen päivän: Isäni herätti minut yötä vasten ja vaikutti hätääntyneeltä. Hän oli humalassa ja lähtenyt ajamaan venettä kohti kotisatamaa ravintolan laiturista, menettäen kesäyön hämärässä suuntavaistonsa. Olin noin 11-vuotias ja luotsasin ensimmäistä kertaa veneen kotisatamaan saakka, isän katsoessa vierestä. Tuota ennen en ollut koskenut ruoriin kuin lyhyiksi hetkiksi. Ehkäpä juuri tuosta syystä en ikinä käynyt itsekseni veneellä ajamassa. Tuona kertana kun sain kipparoida kokooni nähden valtavaa venettä vastuulla, mikä ei minulle olisi kuulunut.

suhteet ystavat-ja-perhe ajattelin-tanaan oma-elama
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *