Perisuomalainen mies – Karvalakkimalli

Mitä mie olen siulle?
Mie en tiiä mittää enempiä, kui tiä
ja se, ett’ missää mie en oikein loista.
Mie en ossaa höpöttää mittää hienoja kieliä,
enkä mie ossaa rakentaapi taloa.
Rakkauttaki mie tunnustan vae sannoin,
mitkä ei oo Roomeosta tai Juuliasta.
Mie en tienaa ja tyhymäki mie olen,
ainakkii suurimma osan ajasta.
Ja siltiki kakarat siitä ossaa ainap mujstutella.

Kuvittelen, että tuon edellä olevan puhuu eräs savolainen roolihahmoni omalle pojalleen. Näytelmässä on yksi kohtaus esityksen loppua kohden, jossa on hyvin samanlainen vire eräässä hahmon monologissa. Siinä puhutaan elämän osatotuuksista. Ihminen voi oikeasti tuntea vain itsensä, mutta harva edes siihen selvitystyöhön uskaltaa oikeasti ryhtyä. Ehkäpä sen takia stooalainen filosofia tai zen-buddhalaisuus eivät ole kovinkaan suuressa huudossa täällä pohjoisen järvimaisemissa, pohjolan lakeuksilla tai idän vaaroilla. Kukapa sitä luurankoja omasta kaapistaan haluaisi kaivella, kun toisten kalinat kuulostavat paljon mielenkiintoisemmilta.

Viime aikoina olen havahtunut siihen, että olen todellakin tyytyväinen elämääni. Koin eilen valtavaa riemua siitä, että Ihanaiseni tytär piti taidekoulun ensimmäisestä opetuskerrasta ja haluaa jatkossakin käydä siellä. Oli erittäin miellyttävää kuunnella hänen selostustaan siitä mitä siellä ensimmäisellä kerralla tehtiin. Jännitimme Ihanaiseni kanssa ennakkoon sitä, että miten hän taideopetuksen kokisi ja millainen opettaja sitä vetäisi. Tiedostimme, että valtaosa kerran viikossa järjestettävän taideopetuksen vetovoimasta lepäisi opettajan karisman hartioilla. Tiedän omasta kokemuksestani, että monen taiteellinen lahjakkuus lakkaa kehittymästä yhdellä esteellä: Opettaja.

Isäni kuva minussa

Alun kuvitteellinen monologi puhuttelee minua kuitenkin eniten niissä tilanteissa, joissa yritän puhutella poikia. Eilenkin puhuin tiukkaan sävyyn Nuorelle Ketulle siitä, ettei hän voi pestä käsiään siitä mitä tulee omaan käytökseen. Hän yritti esittää tietämätöntä, mutta hiljeni kun kerroin hänen päiväkoti-ikäisen veljensä apinoivan aivan kaikkea hänen käytöksestään. Se mikä pikkuveljessä häntä itseään ärsyttää niin suuresti, on itse asiassa pitkälti lähtöisin hänestä itsestään.

Eräs tärkeimmistä asioista, joita itseensä matkustamisessa pitää tehdä, on peilaamisen tunnistaminen ja sen hyväksyntä. Minua ärsyttää toisissa juuri ne asiat, joihin en osaa suhtautua hyväksyen itsessäni. Mitä enemmän vietän aikaa pienten poikien seurassa, niin sitä tyynemmäksi minä kasvan ja sitä hyväksyvämmäksi minä tulen. Se antaa sijaa tietoiselle ajattelulle, jonka myötä kykenen paremmin puhuttelemaan keskenkasvuisia poikia. Niin, että he myöskin pysähtyvät kuuntelemaan.

Totesin eilen ohi mennen Ihanaiselleni, että jos saisin matkustaa aikakoneella menneisyydestä tähän hetkeen, niin järkyttyisin miten samankaltaiseksi olen tullut isäni kanssa. Ainakin joiltakin, hyvin tunnistettavilta osin. Mutta taas toisaalta, olen aivan kaikkea muuta kuin isäni eläessään. Isäni oli kuuntelevinaan pääosan ajasta, minä taas kuuntelen pääosan ajasta. Ellen nyt satu olemaan päivän rasituksesta lopen uupunut. Sillä olenhan minä vain ihminen.

Savolainen roolihahmoni on tietenkin olemassa vain paperilla vielä, mutta tämän viikon aikana se limittyy minun persoonaani ja kokemuksiini. Olen hyvin varma siitä, että siinä roolissa minun tarvitsee näytellä kaikkein vähiten. Se tulee olemaan ensimmäinen luonneroolini, johon vääjäämättä samaistun täysin. En ole samaa mieltä kuitenkaan tuon roolihahmon valinnoista ja toimista toisia roolihahmoja kohtaan, mutta osaan minä olla eri mieltä itsenikin kanssa. Varsinkin sellaisten tilanteiden jälkeen, jolloin koen valtavaa häpeää toiminnastani. Se onkin se ainoa häpeä mitä koen: Toimintaani, jolloin en ollut parhaimmillani. Olemassaoloani en enää häpeä.

Lopuksi lyhyt elämänviisaus.

Tyhmä näkee ainoastaan sormeni, joka osoittaa kuuta öisellä taivaalla.